Muka ratsastamaan

Oli niin hieno ilma, että ajattelin laittaa Mörrille satulan selkään ja lähteä ensin talutellen matkaan. Mörri oli aika pirtsakkana, kun viileässä jaksoi paremmin. Ihanaa talvi tulee ja mä olen varmaan ainoa joka siitä tykkää! :D

Lähdimme kohti Etelälahtea ja samantien kun pääsimme tasaiselle kohdalle, Mörri pyysi raville. No, juostaan vaan jos juoksututtaa! Mulla oli juoksulenkkarit jalassa ja olin laittanut jalustimet ristiin satulan yli, joten oli hyvä juosta. Paitsi että Mörri taas puski kylkeen kiinni, mutta kekesin laittaa Mörrin puoleisen käden kiinni hevoseen ja ohjat toiseen, jolloin Mörri oli tyytyväinen kun juostiin ihan likikkäin.

Jatkoimme risteykseen käynnissä ja Mörri makusteli pientareelta heinää. Sanoin sille "Tuu-tuu!" ja liikautin ohjia, jolloin Mörri nosti päänsä ja ponkaisi iloisesti ylämäkeen. Jahas, taas juostaan! Hetken kuluttua alkoi jo naurattaa, joka kerran kun Mörri otti heinää, sanoin "Tuu-tuu" ja heilautin ohjaa ja Mörri ponkaisi liikkeelle. Se oli kuin pienet lapset tai pentukoirat, ne aina ponkaisee elämäniloisena liikkeelle! Mutta mulle se tiesi sitä, että ponkaisin kanssa itseni liikkeelle, koska en halunnut estellä ohjilla Mörrin menoa. Sitten juostaan!

Alamäessä piti pistää hieman stoppia, mutta heti kun pääsimme melkein tasaiselle, Mörri oli haluamassa taas raville. No jukra, antaa mennä! Juostiin suurin piirtein puoliväliin kyseistä suoraa, jossa Mörri alkoi hidastaa. Minä sen sijaan jatkoin juoksua hidastamatta, jolloin Mörri ponkaisi uudestaan vauhtiin ja siirtyi niin pitkälle, että pääsi katsomaan mua silmiin. Nauratti, sen silmät loisti ja se oli aivan tohkeissaan, ravasi rentona ja tuntui kannustavan "Hyvä Täti, hyvä Täti!" Ihan kuin se ei olisi uskonut mun jaksavan niin pitkään! Ja pisin matka tuo olikin mitä olen sitten kouluaikojen juossut, se kun ei ole mulle ihan oikea urheilulaji.

Sivutie oli suljettu puomilla, mutta jatkoimme matkaa suoraan. Joka juoksupyrähdyksen jälkeen mulla hengitys oli katkolla ja Mörri pysäytti mut hetkeksi. Se söi pientareelta kaikessa rauhassa ja antoi mun hengityksen tasaantua. Sitten kun jaksoin taas liikkua, se ponkaisi uudestaan raville äärettömän onnellisena ja pakkohan mun oli juosta mukana! Ja sitten olimme taas rauhoittamassa sykettä ja syömässä ruohoa pientareelta.

Me toistettiin tämä useamman kerran ja meillä oli tosi hauskaa. Mörri riemuitsi liikkumisesta ja siitä, että juoksimme kylki kyljessä yhdessä. Multa loppui kunto aiemmin ja oli pakko kääntyä takaisin tallille. Mörriä ei haitannut suunta, vaan hän jatkoi samaa juoksentelua takaisinkin päin. Oli pakko ottaa jo harjasta kiinni, reidet valittivat ylenpalttisesta rasituksesta ja hengitys pätki välillä. Tuli kyllä mieleen, että juoksuttaako mun heppa mua ihan vain sen takia, että sitten on pakko pysähtyä syömään...

No joka tapauksessa me juoksimme sitten pätkissä kotio asti ja se on oikeasti multa sellainen saavutus, etten parempaa muista. Ja ei sillä, hyvää se teki mullekin, mutta hassuinta oli ettei mulle tullut edes mieleen kivuta sinne selkään, vaikka satulakin oli! :D Ja Mörrin ihana onnellisen riemuisa ravailu sai mut niin hyvälle tuulelle, vanhaherra käyttäytyi kuin varsa! Kiitokseksi Mörrinkäinen sai rehun seassa auringonkukan siemeniä, ne ovat meidän molempien herkkua!