Linssiluteet puskassa

Tuossa pari viikkoa sitten tuttavani Anu Leppänen kyseli heppamalleja kuvauksia varten, jolloin heti ilmoitin Mörrin vapaaehtoiseksi. Se osaa poseerata ainakin mulle, ymmärtää että nyt ollaan paikallaan kun kamera naksuu ja sitten hän saa palkinnon. Tallilla olisi kuitenkin metsää, isoa tarhaa ja laidunta, missä voisi ottaa kuvia erilaisilla säädöillä. Anu opiskelee valokuvausta, joten vaihtelevat maastot ja olosuhteet saattaisivat hyvinkin antaa kuvaukseen jotain uutta näkökulmaa.

Sovimme siis tapaamisen, jonka jälkeen alkoi jänskättää. Oikeasti, tuo mun välillä huonosti käyttäytyvä maastomopo saattaa kiukuta vaikka kuinka ja heti seuraavan viiden sekunnin kuluttua se on kuin enkeli ja sillä on aivan älyttömän hauskaa! Ja minä kun olen kuvitellut ruunien olevan tasaisempia luonteiltaan kuin tammojen... Tosin tämän harhaisen kuvitelman olen muutama vuosi sitten joutunut heittämään romukoppaan, missä jo ennestään oli luulo Mörristä eläkeläispollena. Ja liuta muitakin ajatuksia hevosista, eipä sillä.

Ajomatkalla tallille vaihdoimme kuulumisia ja Anu kertoi mitä hän haki kuviinsa. Ratsastusta metsässä olisi mieleen, joten päätimme mennä lenkille lähelle. Tallilla vastassa oli Taika ja Penni, joilta saimme aina niin ihanan lämpimän vastaanoton.

Tuulikki oli aamutallin teossa ja esittelin Anun hänelle samalla kun tutustuimme talliin. Otin Mörrinkäisen matkaratsastussuitset esille ja lähdin hakemaan hevostani metsätarhan takimmaisesta nurkasta samalla kun Anu järjesteli kamerat kuvausvalmiiksi.

Anu otti jo kuvia kun toin Mörrin harjattavaksi. Että sitä karvaa taas lähtee! Ensin harjaat yhden puolen hirveällä vaivalla, sitten toisen puolen, ja kun menet takaisin ekalle puolelle, se näyttää jo siltä ettei sitä kuuna päivänä olisi harjattu. *huokaus* Issikoiden kanssa tää on NIIN tätä! :D

©Anu Leppänen

Laitoin Mörrille satulan ja Anu kysyi, että voisiko suitset vaihtaa toisiin, tuo sininen hyppää kuvissa aika vahvasti esille. Juu, sopii, Tuulikki lainasi Volfan suitsia, mihin laitoimme Mörrin kuolaimet. Siinä tulikin sitten mulle taas pieni ihmetyksen aihe, mitens nää niinku kuuluu mennä? Eihän meillä ole ollut kuolaimia kuin viimeeksi viime talvena, kun poika on riekkunut. Eikä mulla ole itseasiassa hajuakaan mihin kohtaan sen kuolaimen pitää tulla, matkaratsastussuitsissakin se kohta on joskus katsottu jonkun toisen toimesta oikeaksi... Sanoin Anulle, että mä olen ihan oikeasti ratsastanut 8 vuotta :D Mutta eihän sitä voi tietää kun suurimmaksi osaksi kuolaimettomilla mennään ja riimulla loput. Mörri nyt kuitenkin on 18,5 vuotiaaksi ollut kuolaimet suussa, joten ei tämä sille mitään uutta ole. Mulle nuo kuolaimet vain ovat sellainen inhotus, kun en osaa edes ohjia käyttää ja pelkään satuttavani hevosta.

©Anu Leppänen

Noh, turpis jätettiin suosiolla pois ja Mörri aukoi suutaan ja natusteli jonkin aikaa tunnetta suussaan. Pitää muuten ostaa uusi kapeampi omppukuolain, poika on syönyt tuota sen verran. Ja kuten kuvasta näkyy, tuo kuolaimen laitto ei ihan ole mun bravuuri. Onneksi on hurjan kärsivällinen hevo!

Päästiin lähtemään tallilta ja suuntasimme tielle ja sieltä metsään. Polun alussa kipusin selkään ja Anu sanoi menevänsä hieman pidemmälle saadakseen kuvia meistä käynnissä. Mörri oli aivan eri mieltä mun kanssa suunnasta, aivan sama vaikka siellä joku meitä huuteli, hän ei halunnut juuri nyt lenkille, varsinkaan kun Täti laittoi kuolaimet ja sillä oli raippakin!

Olin totaalisen eri mieltä asiasta ja nostin vaatimustasoa. Me mennään tuonne kun minä sanon. Mörri kieltäytyi ja yritti kääntyä. Venkoilimme edes takaisin, jolloin Mörri pääsi kääntymään. Jatkoin salamana liikettä, jos herra kääntyy vasemmalle, jatkan kääntämistä niin pitkään kunnes turpa osoittaa sinne minne haluan. 360 astetta sekunnissa sai melkein pään pyörälle ja Mörrin hämmentymään. 

Edessä oli oja, jonka yli poika meni oikein nätisti, mutta koska pidin varmuudeksi pidin toisella kädellä satulasta kiinni, Mörri pääsi näppärästi kääntymään ja sulavasti siirtyi takaisin ojan yli. Ei muuta kuin uudestaan ympäri ja ojan yli ohjat kunnolla käsissä! 

Mutkassa tuli uusi stoppi, jolloin jouduin jo koskettamaan raipalla herran takalistoa. Siitä tuohtuneena Mörri meni jonkin verran eteenpäin, mutta kun Anu meni edelle, oli edessä totaali stoppi. P****le, nyt alkaa riittää. Tulin alas selästä ja sanoin että menen tuossa mäen päällä takaisin selkään ja siihen alamäkeen voi ottaa kuvia. Anu meni eteenpäin ja sanoi kyllä että voidaan me kääntyä takaisinkin jo. Totesin että nyt tää on arvovaltakysymys ja mulkoilin Mörriä. 

Pienen mäen päällä kipusin sitten takaisin selkään ja mulla oli sellainen tahtotila päällä, ettei tosikaan. Annoin pohkeita ja naksutin, jolloin Mörri myöntyi ja lähti kävelemään. Kehuin heti kun kehumiseen oli aihetta. Hetken mietin, että toivottavasti Anu kuvaa vain hevosta, ettei kyydissä ole sellainen raivostuneen näköinen Täti-ihminen ;-)

©Anu Leppänen

Ihan hyvä kuva tuo kai on, en mä nyt niin kiukkuiselta näytä. Mörrikin näyttää melko neutraalilta. Ja huomatkaa ohjat, ne on mulla jopa käsissä, vau! Tottumuksesta löysään ne heti kun meno sujuu, kun tuntumaa en tosiaan osaa. Pian huomasin kyllä, että käytin niitä ohjia samalla tapaa kuin kuolaimettomienkin kanssa. Eli jos haluan oikealle, siirrän ohjia oikealle. Jos haluan ravia, kohotan ohjia hieman eteen ja ylemmäs.

Jatkoimme matkaa jo selkeästi halukkaammin, Mörri jopa päristeli. Anu meni jonkin matkaa eteenpäin polulla, me seisoimme odottamassa ja kun Anulta saimme hihkaisun, jatkoimme matkaa. Mörriä ärsytti seisoa paikoillaan ja välillä kuului syvä huokaus. Ihan hyvin kuitenkin meni, kehuin ja rapsuttelin vahvatahtoista hevostani.

Pian tulimme paikalle, jossa piti päättää minne menemme. Sanoin Anulle, että mennään tuosta alas ja sitten käännytään vasemmalle metsäautotielle. Anu sanoi että hän menee tuonne alas ja sitten me voidaan tulla rinnettä alas ja hän kuvaa. Selevä!

Siinä oli sitten otettava ohjat tosiaankin käsiin, koska Mörri oli aivan meno päällä onnessaan kun tiesi pääsevänsä helppoa kautta kotiin. Anun kävely mäkeä alas ja sopivan kuvauspaikan etsiminen tuntui ikuisuudelta, kun alla oli riekkuva ruutitynnyri. Mä jouduin pidättelee mun pientä issikkaa kaksin käsin, se yrittää kääntyillä, venkoilla, peruuttaa, mitä tahansa että pääsisi lähtemään käsistä. Ja minä vastaan joka liikkeeseen omalla liikkeelläni ja yritän ennakoida seuraavan hevon saaman ajatuksen. Mörri puhisi kiukkuisena ja kun Anun ääni sanoi että tulkaa vaan, päästin Mörrin käyntiin.

Alamäki oli, sanotaanko "reipasta" käyntiä, ja mä heiluin siellä kuin kamelin kyydissä konsanaan. Tasaisemmalle päästyämme Mörrillä alkoi jo vauhti nousta, sen huomaa seuraavasta kuvasta! :D

©Anu Leppänen

Kontrolli oli kuitenkin mulla ja jatkoimme sitten hetken Anun edessä. Kyseinen polku oli kuitenkin hankala mennä, koska hevosia siinä ei ole mennyt. Koiranulkoiluttajat ja muut ulkoilijat eivät tamppaa hankea kovinkaan pitäväksi pohjaksi ja Mörrin jalat upposivat vähän väliä polun läpi. Pysäytin Mörrin ja tulin alas selästä, turha istua kyydissä tuollaisessa hankalassa ja epämiellyttävässä maastossa.

Edessä olleessa alamäessä otimme lisää kuvia, Mörri jäi ihmettelemään, että mihin se kuvaaja jäi, eikö se jaksa enää? :)

©Anu Leppänen

Tallille pääsimme hyvin talutellessa Mörriä ja Anu ehdotti että jos siellä tarhassa juostaisiin. Sopii hyvin, mennään suoraan laitumelle, niin otan siellä varusteet pois.

Mörri oli korvat hörössä, jee laitumelle! Ongelmana oli vain se, että ruoka kiinnosti kyllä enemmän. Mutta hetken sain juoksutettua Mörriä, vaikkakin itselleni sain triplaten niin paljon askeleita.

©Anu Leppänen

Anu kehui Mörrin liikkeitä, ja tottahan se on, että Mörrillä varsinkin tuo ravi on aivan loistavaa. Yritin vielä saada Mörrin juoksemaan kohti Anua, mutta hertsykkeli suuntasi portille juoksujalkaa :)

©Anu Leppänen

Tuo seuraava kuva on mun lemppari, kysyin luvan taulun teettämiseksi! Saan ilmeisesti ensi viikolla itselleni 60x80cm taulun omasta hevosestani. Maksoi maltaita, mutta tuo kuva vaan on niin ihana <3

©Anu Leppänen

 No pitihän ne pakolliset pusuttelukuvatkin ottaa, heh.

©Anu Leppänen

Lähdimme pois laitumelta ja laitoin Mörrille satulan selkään ilman että kiinnitin vyötä. Kietaisin ohjat Mörrin kaulalle ja ajattelin taluttaa sen tallille ruokaa varten. Riekku-petteri pääsi valloilleen, se kirmasi niin että satula tippui ja ohjat jäivät kaulalle roikkumaan. Anu otti pojan kiinni ja mua hävetti. Nostelin sitten tyynesti satulan kainaloon, onneksi se on rungoton halpissatula kun ei tuohon takakorkeaan notkoselkään muuta saa.

Poika sai syödä ruokansa kuitenkin pihalla irrallaan ja sitten ohjasin sen otsatukasta takaisin tarhaan. Anu jo siellä kuvaili Volfaa ja Kellyä ja mua huvitti tuo miniponin suhtautuminen Anuun. Oli selkeästi luotettava ihminen, kun Anu yritti huitoa ponia kauemmaksi saadakseen kuvattua, niin Kelly-poni vaan tunki lähemmäksi. Yleensähän Kelly on vieraita kohtaan arka ja väistää, mutta nyt oli mukava ihminen, joka sai jopa huitoakin! Kaunissilmäinen Kelly-neito sai Anusta uuden ihailijan, enkä yhtään sitä ihmettele söpösen ponin päästäessä vetovoimansa valloilleen.

©Anu Leppänen

Volfastakin tuli kaunis kuva, jotenkin nuo sen korvat ovat ihanat kun niissä on vaaleat sisäosat. Volfalla muutenkin on kaunis pää, ja se on sellainen hassun vakava tamma. Vaikka löytyy siltäkin huumoria!

©Anu Leppänen

Juoksutin vielä Mörriä tarhassa, kuva naurattaa mua ihan hulluna! Me ilmeisesti hidastetaan ravista takaisin käyntiin, Mörri taitaa melkein olla jo ripeässä käynnissä. Anu totesi että "Omistajalla on hyvät liikkeet!" :D

©Anu Leppänen

Me juteltiin tyttöjen juttuja Kellyn ja Volfan kanssa ja saimme juttutuokiosta kuvankin.

©Anu Leppänen

Anun ihastus Kellyyn näkyy myös tässä viimeisessä kuvassa, missä Kelly-neito kurkkaa Volfan masun alta. Söpönen pieni miniponi!

©Anu Leppänen

Anun kertomuksen voit käydä lukaisemassa blogista luovimisia.blogspot.fi ja löytyy sieltä muitakin valokuvaukseen (ja hevosiin) liittyviä postauksia.

Suuret lämpimät kiitokset sinulle, Anu! Oli hienoa saada sinut vuorostaan meidän tallille visiitille ja kerrassaan ihania ja lumoavia kuvia olet saanut meistä otettua. Olet tervetullut uudestaan, kameran kanssa tai ilman, sieneen, marjaan ja vaikka Kellyn taluttajaksi pikku lenkille. <3

Pääkallokelin ratsastusta

Aamulla mietin, että viitsiikö ollenkaan lähteä tallille. Hieman tuntui kurkussa karheutta ja poskissa oli ylimääräistä hehkua. Ulkona tihuutti ja varmana oli pääkallokeli. Ja pyh, mä oon säänkestävä issikoija!

Tässä kohtaa ystävättäreni Annika varmaan purskahtaa nauruun, säänkestävä issikoija on meillä suoranainen vitsi...

No lähdin sinne tallille ja matkalla alkoi sataa veden sekaista.. jotain. Tai oikeastaan se vaihteli, välillä vettä tuli tihuuttamalla ja välillä vettä ja räntää. Päätiet olivat kunnossa, mutta pikkutiet sen sijaan kiiltelivät jään päällä olevasta vedestä. Tallille päästyäni tihuutti ja katselin, kuinka Mörri seistä jökötti isseksein tarhassa tyttöjen ollessa metsän puolella.

Hain heposeni tarhasta ja mietin että mihin tässä pääsee teiden ollessa melkoisessa kunnossa. Hieman väsähtänyt olokin oli. Mörri huomasi  mun tilan heti ja nuuskutteli kovasti. Sitten se suloinen pusutteli mun poskea! <3  Tuulikilla oli kuitenkin ratkaisu tiepulmaan, mennään metsään metsän kautta. Siis kierrettiin metsän kautta suurin osa liukkaasta tiestä ja sitten sopivassa kohdassa ylitettiin se tie toiseen metsään.

Selevä! Varustettiin hepsut, talutettiin ne pihalta metsään ja kiivettiin selkään. Mörri meni muutaman metrin, mutta teki sitten täyspysähdyksen. Maanittelin poikaa eteenpäin, mutta ei. Tein töitä tosissani, mutta hevo vain seistä jökötti paikallaan. Ei ole kovinkaan järkevää painaa pohkeilla ja naksutella kuin hullu, jos avut eivät mene läpi. Kun pojalla ei tuntunut olevan mikään kakkatauko menossa, niin kurottelin vasemmalla olleeseen puskaan ja nappasin sieltä pienen oksan.

Siirsin vitsan oikeaan käteen ja kurotin hieman eteen ja sivulle sen kanssa, siis näytin sen Mörrille. Sanoin että mulla on nyt tällainen kädessä, tämä on raippa ja mä haluan nyt hieman rispektii. Mörri mulkoili oksaa ja kun siirsin kättäni koskettaakseni Mörriä sillä, poika lähti kävelemään HYVIN närkästyneenä. Siitä suorastaan huokui että ai kauheeta, tollanen hänen Tätinsä sitten on, ihan syyttä ottaa oksan käteensä ja alkaa komentelee.

Mua huvitti, eihän Mörri pelkää raippaa mun kädessä, se on tottunut raipalla/vitsalla/oksalla kosketukseen, kun kesällä pyyhin kaikki öttiäiset pois kiusaamasta. Näköjään se kuitenkin ymmärtää myös sen patistamisen, tai sitten se oli mun äänensävy yhdistettynä esineeseen.

Hetken kuluttua Mörri alkoi jo päristelemään ja siitähän riemu syntyi kun mentiin uudelle osalle metsää, mistä emme ole aiemmin menneetkään. Mörri oli tohkeissaan, pysähtyi nuuskimaan ilmaa ja katseli puiden välistä näkyviä taloja uudesta näkövinkkelistä. Sitten nuuskittiin savua, kun tuttu isäntä poltti roskia tynnyrissä pihalla. Ja taas mentiin korvat tötteröllä Volfan perään! :D

Piti tulla selästä alas tien ylityksen ajaksi, kun ei ollut hajuakaan missä kunnossa tie oli. Se ei itseasiassa juuri siinä kohtaa mitenkään paha ollut ja pääsimme turvallisesti toiselle puolelle tietä. Takaisin selkään ja menoksi. Mörrillä alkoi olla liikaa virtaa, joten kun Mörri taipui oikealle polun suuntaisesti, tipautin salaa oksan pois vasemmasta kädestä.

Yleensä tuo sama polun pätkä on Mörrille nihkeä paikka, mutta nyt se mentiin aika reippaasti. Ja pienen pienet avutkin menivät läpi, pohkeet olivat enemmänkin ajatus kuin paine, ohjat tapamme mukaan löysällä ja poika kuunteli kauniisti!

Tuulikin kanssa juttelimme näistä meidän vaatimuksista ja hän on aivan oikeassa sanoessaan, että ei me näiltä kovinkaan paljoa vaadita. Juu ei vaadita, minä varsinkaan. Motkotin, että pitäis aina ottaa risu matkaan alkumatkalle, kyllä tuo ponsku voisi jotain ruokansa eteen tehdäkin. Mutta sitten taas kun ei mua aina huvita olla vaatimassa kaikkea, osaa se vanhaherra itsekin mennä. Varmaan kyllästyisin totaalisesti, jos mulla olisi sellainen hevonen, joka olisi aina samaa mieltä mun kanssa. Ja itsehän mä tästä "kärsin" ;-)

Välillä metsässä tuli vettä, joka muuttui isoiksi räntähiutaleiksi. Oli kyllä hyvä hengittää kosteassa ilmassa ja mulla oli hauskaa seuratessani Mörrin mielen liikkeitä. Se kertoo niin selkeästi millä mielellä se on ja milloin se haluaa sai-raan hyvästä suorituksestaan palkinnon :D

Loppumatkasta kun lähestyimme tietä, Mörri nosti pään korkealle ja kuunteli tarkkaan. Mäkin kuuntelin, että mitä se kuuli ja tajusin, että kanalan asukit olivat päässeet happihyppelylle. Sanoin Mörrille, että "Ooh, siellä on Oiva-kukko päässyt ulos! Oiva-kukko, muistatko äänen, Oiva-kukko ja kanat, kana sanoo poot, poot, poot..." Mörri laski päätään ja totesi että joo hän muistaa ainakin ton Tätin kana-imitaation.

Hetken kuluttua piti sitten tulla alas selästä, kun oli pehmeitä kohtia maastossa ylitettävänä. Tiellä tuli myös talutettua, oli paikoin tosi liukasta ja otin tukea Mörrin sään edestä. Mörri on mainio, se osaa olla tukena, tietää jollain tasolla että tarvitsen apua kun mulla on vain kaksi jalkaa. Pian pääsimme kuitenkin samaan kohtaan metsään, mistä olimme tulleetkin. Mörri kääntyi sinne kuin vanhalle tutulle polulle ja jäi varmalle pohjalle päästyään odottamaan, että Tätikin saa siirrettyä liukkaalta tieltä itsensä pois. Metsässä tutkailimme taas maisemia uudesta kulmasta ja Mörrin piti sitten jättää kakatkin sinne ilmoittamaan, että täällä ollaan oltu.

Tallilla annoin Mörrille sapuskat ja sain lämpimän vastaanoton Taikalta ja Penniltä. Tämä tyttökaksikko on sitten ihana! Taika avusti mua ensin viemään Mörrin tarhaan (viimeiset namit Mörrille taskusta extrakiitokseksi) ja sitten yhdessä vietiin varusteet paikoilleen kehujen saattelemana. Sanoin Taikalle, että nyt täytyy viedä Tuulikilta saamani kaalinpää autoon, hyvä tyttö. Häntä viuhtoen Taika tuli autolle ja nuuski tarkkaan pussin ja mihin sen laitoin, hyvä tyttö!

Seuraavaksi kerroin että nyt meidän pitää hakea kellarista perunoita. Taika oli innoissaan, hyvä kun kävelemään pystyi hännän heiluessa voimakkaasti. Aina välillä se varmisti että tähänkö suuntaan mennään ja kun kehuin, Taika-tyttö nuoli onnellisena huuliaan. Avasin kellarin oven ja toisenkin, sytytin valon ja Taika oli heti mukana juonessa perunan valintaan. Otin laarista perunan, jota Taika nuuskasi ja laitoin potun sitten pussiin ja kehuin koiraa. Jokainen pottu sai saman käsittelyn ja pian olikin pussi jo täynnä, hyvä! Kellarista tultuamme piti potutkin viedä autoon, hyvä tyttö, joo, autoon viedään! Ja taas nuuskittiin pottupussi ja sen paikka etupenkillä. Kiitin Taikaa loistavasta avustamisesta, on niin mukavaa kun on avulias hauveli jeesaamassa! :D

Talven touhuja

En kertakaikkiaan ymmärrä mihin tämä aika katoaa. Nyt ollaan helmikuun puolella, reilusti ollaankin, ja ei mukamas ole aikaa kirjoitella blogia. Nyt kun lunta on maassa, tuo mun hepsukkaiseni on taas hiukan villillä päällä. Tyypillinen issikka siis!

Ennen joulua maahan tuli lunta noin 5-10 senttiä ja siitäkös riemu syttyi. Lähdimme lenkille ja Mörri jo mennessä tuntui pikkasen "pirteältä". Ensimmäisellä ravipätkällä tosin poika linkutti ja tulin alas selästä tarkistamaan kaviot. Poistin kivet niistä, jonka jälkeen ravikin maistui. Mulla oli sellainen tunne, että ollaan menopäällä ja korvat tötteröllä, mutten osannut varautua siltikään tulevaan.

Menimme nimittäin ihan rentona järvelle ja sanoin että kyllä Mörri ihan mielellään kääntyy laskuojan kohdilta takaisin. Tuulikki käänsi Volfan ensin takaisin, jolloin Mörri kääntyi itsensä ympäri niin, että kyydissä olijaa huippasi. Sen jälkeen Mörri sitten lähtikin lapasesta.

Yritin ottaa tiukempaa ohjaa, mutta laukalle oli päästävä ja Mörri selkeästi ajoi edellä ravilla menneen Volfan myös laukalle. Laukkasimme ärräpäitä päästellen ja Tuulikki yritti ylämäen jälkeen kääntää Volfan sivutielle. Mörri hidasti raville, mutta Volfa piti päänsä ja jatkoi suoraan tietä pitkin ja Mörri perään. Vauhti kiihtyi kiitolaukkaan ja kun Mörri jäi hieman Volfasta, poika päätti mun estelyistä huolimatta pistää gepardille.

Sen seurauksena mun tasapaino petti ja viskauduin eteenpäin Mörrin niskaan. Mörri hidasti heti normaaliin kiitolaukkaan ja alkoi väkisin laukan tahtiin päätään väkisin nostamalla punkemaan mua takaisin satulaan. Mä rutistin harjaa ja yritin saada itseni tasapainoon. Onneksi Mörrin laukassa ei ole sivuttaisliikettä, tai olisin ollut ties minkä ojan pohjalla. Sain Mörrin avustuksella viimein itseni takaisin istumaan satulaan, jalustimetkin olivat pysyneet jaloissa!

Mörrin korvat kuuntelivat hetken, että onko se kyytiläinen nyt keskellä, jolloinka se aloitti uudestaan Volfan takaa-ajon ja tottakai gepardilla. Nyt olin jo varautunut asiaan ja otin leveimmän asennon minkä sain, jalat niin leveälle kuin niitä pystyin pitämään ja nojasin satulan takakaareen. Kädet edelleen yrittivät pysäyttää hevosta, tuloksetta tosin, ja pystyin enää keskittymään vain kyydissä pysymiseen.

Hetken kuluttua siirryimme takaisin normaaliin laukkaan, kun olimme saaneet Volfan kiinni ja meno hieman helpottui. Mitään vaikutusta meillä ratsastajilla ei kuitenkaan ollut, hevoset olivat nyt liian intona. Viimeisillä voimillaan Tuulikki sai käännettyä Volfan toiselle sivutielle ja hevoset hölmistyneinä ihmettelivät että eihän meidän tänne pitänyt tulla. Mörri siirtyi kummastuneena ensin raville ja sitten käyntiin, jolloin sain sen pysäytettyä.

Potkasin jalustimet pois jaloista ja tulin alas tutiseville jaloille. Piti oikein nojata käsillä polviin, etten olisi tipahtanut maahan! Mörri katseli meitä ihan tyynen rauhallisesti ja päätti sitten nakertaa vähäisen lumen alta törröttäviä heiniä. Tuulikkikin tuli alas selästä, mutta hänen oli pakko istahtaa maahan. Huh huh!

Näin jälkikäteen ajateltuna tuo kohta mihin Tuulikki sai Volfan käännettyä, oli viimeinen mahdollinen paikka. Jos hevot olisivat siitä vielä jatkaneet, edessä olisi ollut ketjupuomi, josta ei todellakaan olisi selvitty ehjin nahoin. Nytkin laukkasimme yli kilometrin aivan päättömästi. Tie kuitenkin tosiaan on suljettu puomilla, eli siellä ei autoja liiku kuin satunnaisesti. Pohja oli hyvä, eikä lumesta huolimatta liukas. Meillä oli onnea matkassa ja rutkasti, mutta tämä EI saa toistua.

Seuraavalla kerralla Volfalle tuli kuolaimet suuhun ja Mörrille astetta voimakkaampi vipuvaikutus kuolaimettomiin. Jos hevonen on lähteäkseen, se lähtee, oli sillä mitä tahansa päävärkkejä ja härpäkkeitä käytössä. Lähinnä veikkaan, että meidän itseluottamus oli saanut kolhuja, ainakin mulla, joten Mörrille tuli sen takia hieman vipuvartta mukaan. Ei sillä että olisin tämänkään jälkeen niitä ohjia kauheasti käyttänyt...

Nyt olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota enemmän Mörrin käytökseen, siis siihen laukkaamista edeltäviin asioihin. Muutaman kerran olen huomannut, että Mörri selkeästi ajattaa Volfaa edellään yrittäen saada tamman lähtemään käsistä. Mörri saattaa jättää väliä, jonka jälkeen se lähtee takaa-ajoon. Takaa-ajohan on Mörrin mielestä huippukivaa, varsinkin kun "joutuu" lähtemään kiitolaukasta gepardille. Tuulikki on taasen huomioinut, että Volfa kuuntelee Mörrin tekemisiä ja ottaa kipinää takaata tulevasta Ollilan Orhista. Nyt kun ymmärrän ja tunnistan Mörrin ajattavan piirteen, osaan jo paremmin siihen myös puuttua. Eli emme jätä liian pitkää väliä Volfaan, mutta emme myöskään mene laukatessa liian lähelle herkästi kuumuvaa tammaa. Jos saamme pitkän välin pidettyä, voidaan vaikka ottaa pikku spurtit gepardia. Ja mieluiten ylämäkeen, kiitos!

Toisaalta on hyvä tietää, että hevonen on hyvässä kunnossa ja pirtsakka 23-vee täyttävä menijä. Seuraavana päivänä se mulle kamala laukka oli Mörrille vain jumeja irroittava jumppa, sen ei tarvinnut edes venytellä kinttujaan kun oli niin notkea olo! Ja meikä oli joka ainoa lihas kipeänä, pääosin nuo pitkät selkälihakset, joilla pidin itseni kyydissä. Mä kyl ihmettelen missä se on se eläkeläispolle, jonka mä kuvittelin ostaneeni...

Taidan pian jättää ratsastuksen kokonaan ja ostaa lauman miniponeja... ;-)