Joulu lähestyy

Joulunalusaika on ollut kiireistä ja aika on soljuen mennyt kaiken maailman projekteissa. Nyt hieman rauhoittuu, kunhan vaan saisin vielä pari jutskaa Joulupukin konttiin... ;-)

Tallilla ollaan odoteltu talvea ja lunta tulevaksi, mutta eipä ole näkynyt. Tuulikilla ikävä kyllä meni selkä juntturaan, joten olemme olleet Mörrin kanssa ilman lenkkiseuraa.

Heräsin yksi aamu kesken unen ja sain hyvän idean, kokeilisin josko Mörristä olisi käsihevoseksi. Saisin liikutettua Volfankin siinä samalla, kun Tuulikki ei ole ratsastuskunnossa. Jos homma onnistuu, niin tietää sitten jatkossa että toisen voi ottaa käsihevoseksi jos jompi kumpi kaipaa liikutusapua. Kerroin ideani Tuulikille ja hän lainasi Volfaa meille vetohevoseksi.

Mietin alkuun, että miten tuo mun poika suhtautuu moiseen, onko mulla mahdollisesti käsissä riekkuponi..? Mörrillä oli kyllä ihan mielenkiintoinen ilme, kun otin ensin satuloidun Volfan käsiini ja sitten vasta riimulla varustetun Mörrin :)

Lähdimme kävelemään, talutin Volfaa oikealla ja Mörriä vasemmalla puolella. Pidin heti alkuunsa huolen, ettei mun ahne hepsukkani pääse vihreälle (joulukuussa, voi itku) ja että nyt oltaisiin oikeasti kuulolla. Pikkasen sieltä tuli marinaa, kun piti kääntyä oikealle tallitieltä, mutta pian tämä kolmikko oli jo iloisesti menossa.

Mennessä tein pari pysähdystä sanomalla "Jaa.. seeeis.." Mörri sen tietenkin tuntee, mutten ollut Volfasta ihan varma. Hyvinpä tamma tuon muisti, olen mä kuitenkin ratsastaessa sitä käyttänyt.

Päästyämme puomilla suljetulle tielle, ohjasin Volfan alempana sijaitsevalle sammalikolle päästäkseni paremmin selkään. Mörri katseli kiinnostuneena kun könysin ylös, juu tältä se Täti näyttää aina ratsautuessaan... Selässä huomasin, että jalustinhihnat olivat liian lyhyellä, vaikka olin niitä pidentänyt reilusti. Noh, mennään näillä.

Pyysin Volfaa eteenpäin ja tamma lähti nätisti, mutta Mörripä jäi kuuntelemaan kaukaisuudesta kuuluvaa moottorisahan ääntä. Riimunnaru alkoi kiristyä enkä saanut Volfaa pysähtymään ennen kuin naru oli lipsahtanut kädestäni pois. Pahus....

Ei auttanut kuin tulla alas selästä, hakea Mörri Volfan viereen, pidentää samalla ne jalustinhihnat ja kivuta takaisin ylös. Siinä vaiheessä Volfa oli aivan kypsä ja aikoi kääntyä kotiin. Pidin Mörrin narun ja yritin samalla ohjata Volfan eteenpäin, missä hetken kuluttua onnistuinkin. Tamma vain oli kiukkuinen, sen asenne oli "Mun työsopimuksessa ei lue mitään tällaista, ei edes pienellä präntillä! En ole kirjoittanut nimeäni vapaaehtoiseen ruunien juoksutukseen!"

Kun olimme menneet hetken matkaa ihan nätisti, käänsin nyrpeän ratsuni kotiin päin. Siitäpä alkoi päristely, onnellinen tamma oli melkein töltissä kun pääsi takaisin kotiin! :D

Maltoimme kuitenkin pysyä käynnissä ja pyysin hidastamaan ja sitten pysähtymään. Ajattelin palkitsevani hevoset, mutta tein sen väärässä järjestyksessä palkitsemalla Volfan ensin. Saatuaan porkkanaviipaleen tammukka nimittäin totesi että "Kiitti ja moi!" ja lähti kauheaa vauhtia kävelemään. Muistetaan seuraavalla kerralla!

Pääsimme hyvin suljetusta puomista ohi, pidensin riimunnarua Mörriä varten varmuuden vuoksi. Mörrin musta riimunnaru on Annikalta saatu ja se on tosi hyvä talutuksessa päässä olevan paksumman kohdan vuoksi. Nyt narun pää roikkui kuitenkin puoli metriä mun kädestä, kun Mörri tuli vieressäni kuin täydellisen issikan kuuluukin. Loppuosa narusta oli löysällä ja mulla oli tosi hyvä fiilis.

Volfalla sen sijaan oli edelleen kiukkua ilmassa, sitä rassasi suuresti vierellä kävelevä Mörri! Tuon pahuksen ruunan kuuluu tulla hänen perässänsä tai pahemmassa tapauksessa edellä, mutta ei todellakaan siinä vierellä! Esiintyi luimimista, jolloin Mörri jättäytyi taaemmaksi lepytelläkseen pahasti närkästynyttä Volfaa. Pyysin kuitenkin ihan pienellä ranneliikkeellä Mörriä vierelle, jolloin poika toi turpansa mun polvan kohdalle. Täydellinen!

Yhdessä kohdassa Volfan piti hidastaa tiellä olevien kivien takia ja Mörri käveli reippaasti ohi. Edelleen pienellä ranneliikkeellä pyysin hidastamaan ja kas, pian oli Mörri taas turpa oikeassa kohdassa. Upeaa!

Siinä tuli mieleen, että Islannissahan hevosia juoksutetaan usein niin, että ratsukon vasemmalle puolelle on kiinnitetty yksi käsihevonen, jolle on laitettu juoksutusvyö. Siihen on kiinnitetty vuorostaan toinen käsihevonen ja näin kaikki kolme saavat liikuntaa. Mörrin pää oli juuri samassa kohtaa kuin juoksutusvyö tai satulavyö, eli takuuvarmasti poikaa on liikutettu kotimaassaan 90-luvulla samalla tavalla. Niin helposti se nimittäin sujahti käsihevosen rooliin!

Piti tulla alas Volfan selästä, kun tie alkoi olla jäässä. Palkitsin molemmat ja hymyilin leveästi, taas pääsi Mörri yllättämään! Mutta niin yllätti Volfakin, en ehkä olisi siltä uskonut noin vahvaa ärsytyksen tunnetta. Sen mielestä hän menee ensin ja muut tulee perässä, varsinkin tuollaiset ruunan rupsukat, jotka kuvittelevat itsestään liikoja... Volfa on aika vakava tamma, joka haluaa rutiineja rutiineja rutiineja. Tämä taisi sekoittaa rouvan pakan täysin, varsinkin kun sillä ei ole huumorintajua laisinkaan. Niinhän se menee, että tammojen pitää olla vakavampia, kun nuo Ollilan Orhit ja muut eivät ota elämää tosissaan ;-)

Tänään sitten ajattelin kokeilla uudestaan tätä hommaa. Mietin, että lähteekö Volfeliina mun kanssa yhtään minnekään enää ikinä, mutta kiltisti se lähti. Lupasin kyllä, että jos rouva on yhtä kiukkuinen kuin viimeeksi, niin ei ole pakko lähteä kolmatta kertaa meidän kanssa, tää ei vaan ole sitten Volfan juttu. Mörri pysähteli alkuun ja selitti että olisi halunnut toiseen suuntaan, mutta kerroin että me tarvitaan rauhallinen tienpätkä, missä mä nousen Volfan selkään. Syvään huokaistuaan Mörri lähti meidän tyttöjen kanssa.

Tein niin, että vein autottomalla tiellä hepsut vierekkäin pientareen viereen ja nousin siinä selkään. Yritin kiivetä Volfan kyytiin, mutta neiti on pikkasen korkeampi kuin Mörri ja kun ponnistin, satula kierähti. Tämä on tää mun satulavyö-kompleksi, unohdan kiristää sen... Kiristettyäni satulavyön otettiin selkäännousu uudestaan ja siinä vaiheessa huomasin että se vihreälle pääsy oli VIRHE. En meinannut saada Mörriä pois sieltä ja jouduin komentamaan jo ihan kunnolla.

Volfa halusi liikkeelle töltissä ja pidättelin sitä hieman että Mörrikin kerkiää mukaan. Vauhtiin kun päästiin, homma alkoi sujua mainiosti. Mörrillä vaan oli vaikeuksia pysyä mukana reippaasti menevän Volfan kanssa :D Hidastin Volfaa ja se kuunteli oikein hyvin. Pysäytinkin vielä varmuudeksi, juu homma pelittää.

Puomin jälkeen ajattelin että kun Volfalla oli kiire, mutta jarrut löytyy, niin kokeillaan sitä tölttiä. Pyysin tölttiä ja Volfa siirtyi pehmeälle hitaalle töltille ja päristeli mennessään. Mörri innostui ja otti raviaskeleita, jolloin Volfa lisäsi vauhtia ja homma meni passitahtiseksi. Ennen kuin kerkesin korjata, tamma vaihtoi raville. En meinannut millään päästä rytmiin Mörrin naru toisessa kädessä, varsinkaan kun olen tottunut oman hevoseni varsin tasaisen pitkään raviin. Volfa huomasi ettei ihan Täti ole elementissään ja siirtyi takaisin töltille. Hyvä tyttö! :)

Loppumatkalla otimme pieniä pätkiä töltillä ja päristelimme kaikki kolme. Käyntijaksoilla huvitti Mörri-rukka, Volfa paineli sen verran vauhdilla että mun hepsukkani joutui ottamaan välillä ravia pitääkseen riimunnarun löysällä! Volfa ei kuitenkaan osoittanut niin paljoa ärsyyntymisen merkkejä Mörrin tullessa rinnalle, eli taitaa olla tottumiskysymys.

Alas tulin kuten viimeeksikin, eli ottamalla jalat jalustimista pois. Volfa pysähtyi kauniisti ja oli tohkeissaan odottamassa porkkanapalaa. Kehuin kumpaakin hevosta, kyllä tää tästä vielä lutviutuu, kun kaikki osapuolet totumme asiaan. Mulle tämä oli aivan uusi kokeilu, Volfalla vaatii pikkasen lisää tottumista ja Mörri oli kuin kala vedessä, sillä oli suorastaan hauskaa!

Kärryttelemässä

Huomasin juuri, että olen viimeeksi kirjoitellut toukokuussa. Huh huijakkaa, mihin tämä aika menee! Noh, ei se mitään, jatketaan tästä.

Toin kotoota Mörrin mäkivyöt, olivat olleet mulla putsattavana. Tarkoituksena oli siis lähteä kärryttelemään, kun metsäpolut ovat täynnä hirvikärpäsiä ja tiellä niitä on vähemmän.

Laitoin ensin Mörrille tossut etusiin, mutta kun Tuulikki ehdotti Antiaalle menoa, otin tossut pois. Siellä niitä ei tarvita ja kuitenkin taluttaisin hiekkatien pätkän.

Aloitin muun varustuksen laittamisen, mites nämä nyt itseasiassa menikään? Mihis kohtaa rintaremmi tulikaan ja kuinka monenteen reikään solki kiinnittyy? Piti laittaa mäkivyöt Mörrille päälle irrallaan, aiemminhan ne ovat roikkuneet aisoissa kiinni valmiina. Ainakin osasin laittaa mäkivyöt siloihin kiinni jalustinhihnalla, etteivät ne tipahda kesken kaiken takalistolta.

Juttelin koko ajan Mörrille ja selitin sille mitä mietin. Välillä hevonen röhkäisi mulle kannustaakseen ja kerran se huokasi syvään tylsistyneenä. Kärrytkin sain kiinni kuten piti, mutta sitten oli edessä vetoliinojen ja mäkivöiden kireys. Ei se nyt ihan mennyt kuten olin ajatellut ja Mörri ilmoitti pysähtymällä, että vetopuoli ontuu. Korjasin asian ja seuraavaksi oli ihan hyvä askeltaa.

Talutin hevostani hiekkatiellä ja vaikka Mörri on ahne vihreälle, herra pysyi nyt nätisti renkaanjäljissä. Ohjasin heti sen takaisin, jos se yritti ylähuuli pitkällä päästä heinän kimppuun. Hetken kuluttua se jo lopetti moisen ja tuli oikein nätisti siinä missä pyysin. Palkitsin jossain vaiheessa leivällä, kun homma toimi!

Hiekkatien päässä piti ohittaa puomi metsän kautta. Siellä menee sellainen leveä "polku", mistä kärryt mahtuvat menemään, mutta paikka on juurakkoinen, kivinen ja monttuinen. Edelleen talutin Mörriä, kehuin ja ohjasin ja kannustin tulemaan "Vaa-roo-vaas-tii.." Pääsimme hankalasta kohdasta yli, eikä Mörriä haitannut ollenkaan että kärryt rämisivät ja kolisivat kun tulivat kivistä ja juurakoista yli. Eikä muuten haitannut Volfaakaan, Tuulikki meni totaalisen tyynellä ratsullaan, vaikka välillä Mörri ravisteli komean talviturkkinsa parempaan kuosiin ja siinä samalla rämisytteli kärryjä ihan kiitettävästi :D

Oikaistuani kärryt puomin jälkeiselle tielle, kiinnitin ohjat riimuun ja kipusin kyytiin. Hain hieman ohjia itselleni, tää ohjastuntuma on mulle vaikea kun en niitä ohjia ratsastaessa paljoakaan käytä. Volfa lähti edellä raville ja Mörri kuunteli että joko hänkin saa mennä. Naksutin sille ja sitten me viiletettiin hienosti ravilla! Olin aivan tohkeissani, kehuin Mörriä ja yritin hakea sitä ohjastuntumaa. Sain siirrettyä ihan hyvin Mörrin takaisin käyntiin ja hetken kuluttua pysäytin sen, kun edessä oli kivinen ylämäki.

Ylämäen talutin Mörriä ohjaten, hieman hankala paikka mennä kärryjen kanssa kun mäessä on veden tekemiä uomia ja pyöreitä kiviä tullut maan alta esiin. Kehujen kanssa selvittiin siitä ihan hyvin ja sitten jo kiipesin takaisin kärryihin.

Otimme lisää ravia ja nyt yhtäkkiä löysin sen tuntuman! Mörri liikkui siinä kohtaa todella hyvin, ravasi juuri siinä missä sen halusin menevän ja toimi kuten pitääkin. Olin aivan fiiliksissä, tää on NIIN hienoa! Ja seuraavatkin ravipätkät meni hienosti, sain ohjattua hepsun takaisin keskelle sen yritettyä oikaista hieman mutkassa.

Kääntöpaikalla tulin alas kärryiltä ja ohjasin Mörrin kaartamaan takaisin päin. Vaikka Volfa seisoi edessä, Mörri oli niin korvat sojossa menossa, että meinasi unohtaa noukkia mut kyytiin!

Ja sit mentiin ravia! Jukran pujut että oli hienoa istua kyydissä, vauhti tuntui hurjemmalta varmasti kuin mitä ratsain, mutta mahtavaa oli! Mä hihittelin välillä itsekseni siellä ja kehuin Mörriä, se oli koko ajan korvat niin muhun päin kuin vain voi olla.

Yksi pidempikin ravipätkä tuli ja sen jälkeen meille tulikin mietintämyssyn päähän laitto. Mörri nimittäin meni aivan tien vasempaan reunaan ja yritin ensin ohjata sen keskemmälle, mutta sitten oli viimein pakko pysäyttää. Tien reunassa oli kivenlohkare, mikä olisi kolhaissut kärryt nurin, jos oltaisiin siihen ajettu. Sain kuitenkin pysäytettyä kärryt kymmenen sentin päähän kivestä ja mietin että mites mun piti nyt tässä tilanteessa tehdä. Pyysin Mörriä peruuttamaan ja kehuin. Sitten peruutettiin lisää ja vielä lisää, kunnes Mörri oli peruuttanut kiven ohi. Ohjasin Mörriä siitä kohdasta keskemmälle ja poikahan meni. Saimme ohitettua paikan hienosti, minkä jälkeen otimme hieman ravia.

Tulin alas taluttamaan kivikkoisen mäen ja sanoin Tuulikille, että yritän ottaa videota kun menemme seuraavan ravipätkän. Känny valmiiksi käteen kuvausta varten ja kiiruusti kärryille istumaan, Mörri tiesi jo että nyt mennään ravia. Sitten mentiin nättiä askellusta ja mä yritin pitää kameran jotakuinkin suorassa. Mörri hidasti kun pyysin ja sain kännykän takaisin taskuun turvaan.

Puomi ohitettiin taas metsän kautta ja tielle päästyäni palkitsin rohkeaa ja kuuliaista hevostani. Ohjasin vielä Mörrin kääntymään tielle suoraan ja katsoin ihastellen, kuinka se teki ristiaskeleita eikä jäänyt kanittaa peffaansa aisoihin! Että se on tuonkin oppinut! Palkitsin pikaisesti lisää ja jatkoimme matkaa tallille.

Mörri halusi ohdakkeita tien viereltä ja annoin syödä, oli se niin hyvin mennyt tämän reissun! Pistin hanskat käsiin ja poimin ohdakkeita Mörrille kunnon kimpun, ajattelin antaa ne sille laitumelle. Kotimatkalla naureskelin välillä ääneen ja päivittelin että miten voi hevonen olla noin hieno, miten voi hevonen toimia noin täydellisesti! Hillittömän hyvä fiilis!

Tallilla Mörri seisoi kaikessa rauhassa irrallaan pihalla ja antoi mun ottaa varusteet pois ihan kuin olisi tehnyt tätä ikänsä. Ruuan aikana siirsin kärryt sisälle ja vein ohdakkeet laitumelle. Ja sitten pääsi hevonenkin nauttimaan laitumen antimista höystettynä ohdakkeilla ja piilotetuilla leivän palasilla. Oli poika porkkanat, omenat ja ohdakkeensa ansainnut! <3

Äitienpäivää viettämässä

Äitienpäivä lähestyi ja kyselin äityliltä, että mitä hän haluaisi tehdä. Mennä retkelle, hän sanoi. Mulla oli mielessä kaksi vaihtoehtoa, joista toisessa mennään Nuuksioon kävelemään ja toisessa haetaan Mörri ja mennään Nuuksioon kävelemään. ;-) Äiti valitsi Mörrin, Nuuksion ja ehdottomasti myös eväät. Ei se omena kauas puusta putoa, evääthän ne mullakin on yleensä mielessä!

Lähdimme juhlapäivää viettämään jo lauantaina, kun joka tapauksessa olin menossa tallille päiväheiniä viemään. Kysyin autossa äityliltä, että minkä verran hän jaksaa enää kävellä, kun takana oli monta tuntia kaupungilla. No ei hän nyt kyllä ihan kauheasti jaksa, joten valitsin meille retken nuotiopaikalle.

Tallilla otin portilla odottelevan Mörrin tarhasta ja harjasin sen edelleen hurjasti irtoavaa turkkia. Onko kellään muulla tällaista issikkaa, joka alkaa luovuttamaan talviturkkia heti talvipäivänseisauksen jälkeen 23.12 ja jatkaa sitä tauotta vielä toukokuussa?!? Ja luultavasti jatkaa tuonne kesäkuun puolelle, kun edelleen sitä turkkia riittää... "Vähän lähtee karvaa," totesi äiti. Do tell me!

Reppu selkään ja liikkeelle! Mörri hoksasi oitis, että ihmisillä on reput selässä ja tämähän tarkoittaa ruokaretkeä. Herra otti saman tien ruoka-asenteen päälle ja kiskoi laitumen suuntaan ja toiseen reunaan ja joka paikkaan missä vain vihreätä oli. 

Kamalalla työllä sain sen pellon laitaan, jossa vasta sainkin tehdä töitä! Oli pakko keksiä jokin houkutin ja sanoin Mörrille, että nyt pitää mennä, äiti on jo tuolla ja meidän pitää ottaa se kiinni! Samalla hipsuttelin muka ravissa, jolloin Mörri innostui, joo, otetaan äityli kiinni! Sitten juostiin sen verran kovaa mitä painava reppu selässä pääsin juoksemaan. 

Äitiä nauratti ja hän sanoi että anna reppu hänelle, niin pääset juoksemaan paremmin. Sanoin ettei tässä mitään hätää kunhan tuonne tielle päästään, mutta seuraavan pyrähdyksen jälkeen mun oli annettava se reppu äitille. Mörri oli aivan tohkeissaan, se söi ruohoa sillä aikaa kun mulla hengitys tasaantui ja sitten pinkaistiin tas äitin perään. Välillä Mörri päästi röhähdyksen ja sit mentiin! 

Yritin tielle päästyämme ottaa reppua takaisin kannettavaksi, mutta Mörri oli intona menossa ja juoksemassa. Ei auttanut, oli mentävä! Äitiä huvitti, hyvää tekee kuulemma meille molemmille tuo juokseminen. No niinpä, olisi van ollut kivempaa olla ne lenkkaritkin, mutta olin varustautunut märän metsän varalta painavemmilla kengillä.

Koko ylös-alas-mutkainen hiekkatie meni mulla juostessa, ainoastaan jyrkimmässä alamäessä toppuutin vanhan herran menoa. Eihän mun reidetkään jaksa pistää vastaan kun roikun siellä narun jatkona!

Tie onneksi loppui aikanaan ja päästiin metsään polulle ja viimein otin repunkin selkääni. Olin jo poikki kaikesta tuosta juoksemisesta, mutta iloinen Mörrin innosta. Tarkkana vaan oli oltava jalkojen kanssa, juurakot ovat välillä hankalia!

Metsäpolun päässä oli tulipaikka ja parit pöydät penkkeineen. Katoksen alla vanhempi pariskunta sytytti nuotiota ja paikalla oli myös nuori nainen kahden koiransa kanssa. Koirat olivat uteliaita ja sanoin emännälle että saa tulla tutustumaan. Juttelin koirille ja ne tulivatkin ihan tohkeissaan tutustumaan ja nuuskimaan ja sain heti kaksi kaveria lisää. Kysyin että onko nää toyvillakoiria ja emäntä vastasi että se pienempi on, isompi on kääpiövillakoira. Sanoin koiria edelleen rapsuttaen että mulla on toi 400-kiloinen kultainen noutaja. Nainen nauroi ja sanoi että nyt tarttee kyllä ottaa kuva tästä sun kultaisesta noutajasta! 

Mörri oli utelias koirien suhteen ja kun kumpikaan pikkusista ei hevosta pelännyt, Mörri pääsi nuuskuttamaan ihan kunnolla koiran kylkeä. Eikä koiraakaan haitannut, pienempi jopa lipaisi Mörrin turpaa pyytäessään jättiläistä leikkiin kanssaan! 

Kiinnitin Mörrin pöydän vieressä olleeseen puuhun ja aloin purkaa repun sisältöä. Äiti katseli että jo meillä on ruokaa... Joo, ettei vaan tule nälkä! Mulla vaan ei ollut enää ollenkaan nälkä, kun olin juossut melkein koko matkan retkipaikalle. Jostain syystä ei ole koskaan maistunut ruoka moisen rääkin jälkeen, eikä ennenkään sovi syödä kun muuten tulee huono olo. Mörri tosin ei ollut kanssani ollenkaan samaa mieltä, vaan vaati saada porkkanapoletteja mahdollisimman pian ja paljon, kiitos!

Äiti kaatoi meille teetä termarista ja mä kauhoin kourallisen porkkanapoletteja Mörrille paperilautasen päälle. Paperilautanen oli sitä varten, ettei se vedä multaa siinä samalla napaansa, mutta kun lautanen tyhjeni, tuuli kuljetti lautasta. Lähdin perään ja totesin että olis pitänyt ottaa hevolle posliinilautanen mukaan! Vein lautasen nuotioon, missä pariskuntaa huvitti kovasti. 

Pääsin itsekin syömään ja aina välillä laitoin Mörrille kourallinen herkkuja maahan. Riimunnaru oli sen verran pitkä, että Mörri yletti juuri sopivasti napostelemaan eväänsä kallion päältä. Jossain vaiheessa päätin kokeilla porkkanataivutuksia, ne kun on Mörrin mielestä niin kivoja. Menin ensin vasemmalle puolelle ja taivutettiin oikein hienosti sinne suuntaan. Sitten menin oikealle puolelle ja kaksi kertaa taivuttiin hyvin, mutta tämän jälkeen Mörri päätti ettei häntä taivuttelut nyt kiinnosta. Se piti turpansa mun käden kohdalla edelleen, mutta siirsi koko muun kropan oikean etusen ympäri ja viimeiseksi siirsi pään ohuen puun toiseltapuolen lähemmäksi. Vilkaisin äitiin, joka purskahti nauruun. Ja nauroi antaumuksella kun mä selitin että tällaista tää on meillä aika usein. Mörri oli varsin tyytyväisen näköinen itseensä, olipas hyvä juttu ja Täti antoi tuosta hyvästä vielä porkkanaakin!

Pariskunta kyseli katoksen alta, että mikä sen hevosen nimi on. Ennen kuin kerkesin suutani avata, niin äiti selitti että "Sen nimi on Mörri. Sillä on hieno islantilainen nimikin!" Kysyivät vielä että minkä ikäinen se on, johon minä vuorostani sanoin että vappuna se täytti 23vee. Ai niin vanha jo, totesi mies, johon äiti tohkeissaan vastasi "Joo, mutta ei sitä siitä huomaa, se on NIIN pirtsakka poika, koko matkan tänne juoksutti mun tytärtäkin!" Mua hymyilytti äiti, mutta totesin sitten vielä miehelle, että ruunahan tuo on ollut jo yli 20 vuotta, mutta kyllä se vielä muistaa mitä tammojen kanssa tehdään ;-) Pariskuntaa vain nauratti meidän kuvaus Mörristä.

Sitten oli aika pakata tavarat takaisin reppuun ja suunnata tallia kohti. Metsäpolku meni vallan nätisti, mutta kas, tiellä otettiin taas juoksukivaa mun raahautuessa narun jatkeena. Voi hyvänen aika sentäs, poitsukkeli oli aivan yhtä menopäällä kuin mennessäkin ja mun ei auttanut muuta kuin yrittää parhaani! Jossain vaiheessa sain vauhtia niin paljon, että Mörri pääsi jo laukallekin, mistä se innostui totaalisesti. Wuhuu, tämä poika pistää vaihdetta silmään!

Äitin nauru kuului välillä edestä ja välillä takaa, kun me mentiin Mörrin kanssa tietä pitkin juosten, syöden, juosten, syöden. Äiti totesi että Mörrillä on kauniit liikkeet, se juoksee kauniin näköisesti. Tottakai kun herra oli siihen malliin täpinöissään että sinkoili niska komealla kaarella etupolvien noustessa ylemmän kuin sen kyynärät! Pikkasen oli esittelynhaluinen poika!

Pellolle päästiin vielä suhteellisen hyvässä järjestyksessä, mutta tunsin selkeästi että herralla oli nyt liikaa virtaa. Pidin Mörriä riimusta kiinni ja talutin hauis pullistellen voimiensa tunnossa olevaa hevostani. Se kuitenkin kiinnitti huomionsa ruohotuppaaseen, jolloin laskin riimusta irti. Hengitin aivan rauhallisesti, haukottelin ja olin rentona. Pieni askel kerrallaan menin eteenpäin ja yritin saada hevosen samaan mielentilaan. Äiti oli jäänyt odottamaan meitä ja Mörri muutaman sievän käyntiaskeleen ottikin, mutta sitten pääsi riemu valloilleen. Mörri vinkaisi, veti päänsä alas ja otti sellaisia lyhyitä laukka-askeleita niin kauas sivulle kuin naru antoi periksi ja alkoi sitten hurjan ja rytmikkään pierupukittelun. Multa pääsi naru irti ja Mörri jatkoi pierupukittelua täynnä riemua! Hetken kuluttua se oli saanut elämänilonsa esitettyä ja jäi sitten tyynesti seisomaan ja odottamaan kymmenen metrin päähän.

Äiti katseli silmät suurina ja mä kävelin kaikessa rauhassa Mörrin luokse ottamaan riimunnarun takaisin käsiini. Äiti totesi että on se hyvä ettei se tuon pidemmälle lähde. Sanoin että maksimissaan se olisi hilpaissut 50 metrin päähän tallille ja se olisi ollut ihan ok, mutta kyllä se tietää missä namitasku on. Ja onhan meillä luottamus kohdillaan, ainakin tähän asti se on jäänyt odottelemaan vaikka on pelottavassakin tilanteessa päässyt irti.

Tallille päästiin loppumatka kommelluksitta ja vein Mörrin porkkanan avustuksella tarhaan. Vein heinät metsätarhan puolelle Volfaa ja Mörriä varten ja Kellylle sen oman satsin. Volfa meni syömään, mutta Mörri jäi portille notkumaan ja katsomaan mitä meillä oli suunnitelmissa. Otimme loput eväät esille ja istuimme pihalla niitä natustellen.

Mörri kävi juomassa ja kerroin äiteelle, että mäkin yleensä otan juomavettä, mutta vain tuosta tarhan ulkopuolella olevasta astiasta. Lähdevettä on siis hevosille tarjolla! Sitten kerroin että kun Mörri oli kurssilla vieraassa paikassa, se kieltäytyi juomasta sikäläistä vettä. Meidän poika kun on tottunut lähdeveteen! ;-) Äitiä nauratti, vai että oikein lähdevettä.

Sitten kerroin sen, kun Annikan kanssa juttelimme samasta asiasta ja sanoin että jos tuo mun puskapolle saa lähdevettä, niin kyllähän Annikan kisatykki-Bakkuksenkin on sellaista saatava! Johon Annika tuumasi että mitähän ne sanoo jos hän tilaa Bakkukselle Eviania suoraan tehtaalta, puolen litran pulloissa...

Mörri seurasi kiinnostuneena, kun innostuin esittämään ponketiponketia äitille. Kerroin ja näyttelin jutun viime vuodelta, että tuolla laitumen puolella me Mörrin kanssa juoksenneltiin, hypittiin, sätkittiin, päristeltiin ja sinkoiltiin, kunnes Mörri yhtäkkiä seisahtui ja näytti totaalisen kyllästyneeltä ja katsoi mua syvästi säälien. Minä yritin saada hepsun uudestaan innostumaan ja varmaan kymmenen minuuttia sinkoilin, päristelin, potkin jalalla taakse ja kävin välillä läpsäsee Mörriä takamukselle ja hihkaistuani "Hippa!" juoksin karkuun, eikä Mörri reagoinut mitenkään. Kunnes tajusin että naapurin isäntä seisoi pihallansa ja seurasi nauraen mun touhuja. Pahuksen vieraskorea polle! Ja sillä sekunnilla kun mies meni talonsa taakse, Mörri lähti uudelleen hyppimään ja päristelemään. Juuh, kiitos... Äiti nauroi ääneen jutulle, hän voi hyvin kuvitella tilanteen :D

Vimoset namit vielä vein Mörrille ja Volfalle ja Kelly sai rapsutuksen. Sitten olikin hyvä lähteä ajelemaan kotiin juoksentelusta väsyneitä jalkoja lepuuttamaan. Oli mukavaa saada äiti kylään! <3

Ihana keväinen päivä!

Nyt olen jo sen verran voimistunut, että uskaltauduin ratsaille. Harjattuani hirvittävän määrän karvaa Mörrin turkista, varustin heposeni satulalla. Yleensä lähden taluttaen liikkeelle, koska siinä lämpiän itsekin paremmin ratsastusta varten, mutta nyt kipusin jo tallin pihalla Mörrin selkään.

Olo oli keikkuva ja epävarma, Mörri päristeli ja yritti rauhoitella ja askelsi hyvin varovaisesti Volfan perään. Hyvänen aika, kuinka sitä meneekään äkkiä huonoon kuntoon! Tallitien menin kyydissä, mutta sitten autotielle päästyämme tulin alas selästä. Parempi mennä normitapaan ja kävellä itseltä ensin jalkojen lihakset lämpimiksi.

Vastaan tiellä tuli Ruuti-koira, joka oli painautunut maahan nähdessään hevoset. Ystävällinen hauva on aina valmis paimentamaan hevosia! Isäntä kertoi, että Ruutilla oli jokin venähdys, joten nyt mennään kaikessa rauhassa.

Käännyimme kohti peltoja ja katselin, että joutsenpari uiskenteli leveällä ojalla. Taitaa olla sama pari kuin viimeeksi, nyt tosin Mörri ei niihin reagoinut. Viime vuonna niitä tuijotettiin pitkään ja puhistiin vielä päälle.

Jonkin ajan kuluttua kipusin takaisin Mörrin selkään ja nyt alkoi olla järkevä fiilis siitä ratsastuksesta. Oli selkeästi helpompaa kuin kylmiltään! Mörri kuunteli hyvin tarkkaan mun juttelua ja kun hieman ote herpaantui, se pisti pään alas vihreälle. No kuule ei. Me ollaan menossa syömään ja tässä matkalla EI syödä. Jatkoimme nätisti matkaa :)

Auto ja pyörä tuli takaata, mutta ne eivät haitanneet kumpaakaan hevosta. Mörri vain odotti saavansa namipalan, kuten on joskus saanut kun auto menee noin läheltä. Otto-koirakin kävi haukkumassa meitä, jäniksiä jahtaavalle koiralle taisimme olla mukavaa vaihtelua.

Lammen rannassa kuului sammakon kurnutusta ja nautin täysin siemauksin rauhallisesta menosta. Mörri oli kuuliaisella päällä ja päristeli tohkeissaan, ymmärsikö se pääsevänsä syömään niitylle? Sinne suuntasimme ja perille päästyämme tulimme alas selästä. Mörri oli oitis turpa maassa, täällä kosteikossa oli hänen suosikkejaan, mehevävartisia nuoria versoja!

Volfa sen sijaan oli hieman huolissaan eikä meinannut millään syödä. Kysyin että olisiko sille pitänyt ottaa riimu mukaan, mutta Tuulikki kertoi heidän käyneen täällä jo muutaman kerran syömässä. Mörrin vedellessä versoja kuin viimeistä päivää, Volfa varmisteli paikan turvallisuuden.

Kävelimme kostealla niityllä eteenpäin ja kuuntelin kummastuneena Mörrin syömistä. Voi hyvänen aika, se poika veti tuoretta ruokaa siihen malliin että hyvä kun hengittää kerkesi! Kuulosti samalta kuin Kelly-poni, joka melkein tukehtuu onnesta päästessään tuoreelle.

Volfakin rauhottui syömään ja haahuilin hevoseni kanssa sinne tänne kaikessa rauhassa. Rapsuttelin Mörriä ja aloin sitten nyppimään sen turkkia. Siitä lähti tukoittain talviturkkia, mutta missään se ei näkynyt. Miten voi issikalla olla niin tiheä turkki, että vaikka lautasilta nyhtää nyrkin kokoisen pallon karvaa, niin silti sitä vaan riittää ja turkki näyttää tismalleen samalta kuin ennenkin?!?

Jatkoin uurastusta ja sitten kuulin kun taivaalla huudettiin "Kriööt, kriööt!" Ääni tuli lähemmäksi ja yritin tiirailla äänen aiheuttajaa. Mörrikin nosti päänsä katsoakseen ja sitten näinkin kaksi kurkea lentävän meitä kohti. Toinen kurki vastasi ja ne kaartoivat kauniisti ylitsemme. Ilmeisesti niillä oli ollut tarkoitus tulla niitylle, mutta tekivät lentosuunnitelmaan muutoksen meidät nähtyään. Nauratti vaan Mörrin reaktio, se kerjäsi multa namia kun niin kamalia petoja lentelee pään yläpuolella! Ja siis oikeasti hevo ei niitä pelännyt eikä edes noteerannut sen jälkeen kun oli katsonut niiden olevan kurkia. Kunhan huijasi Tätiä ;-)

Ihanan pitkän ja rauhallisen ajan kuluttua Tuulikki tuli Volfan kanssa meidän luokse ja päätimme lähteä takaisin kotiin. En jaksanut kiivetä enää Mörrin kyytiin, talutin koko matkan takaisin. Mörri toimi esimerkillisesti ja mulla oli hauskaa seuratessani hevoseni yrityksiä päästä salaa herkullisen ruohotupsun kimppuun. Sen suorastaan tuntee, kun se saa päähänsä, että tuossa on muuten rehevä ruoho, saisinko sen napsaistua ihan salaa... Sieltä vaan tulee sellainen "tunne" ja siihen useimmiten kerkiää reagoimaan, jos vaan itsellä on hoksottimet hollilla.

Tallille päästyämme mulla oli tosi hyvä fiilis. Tuo rauhallinen oleilu oli ihanaa, saa vain olla hevosen vieressä eikä tarvitse tehdä mitään, varsinkin kun hevosesta paistaa onni kun se pääsee syömään mehukkaita tuoreita versoja. Hetkessä oleminen tyhjää päätä ja sitten sitä onkin taas pirtsakkana ihmisenä uusiin haasteisiin. Mä NIIN tykkään heppastelusta!

Kuukauden tauko

Meillä on ollut nyt pakollinen kuukauden tauko liikutuksessa. Sain jonkun tosi vahvan flunssa-/influenssapöpön ja olin reilu kolme viikkoa pois pelistä. Nyt kerään voimia ja kunhan tästä pääsen kunnolla tolpilleni ja jaksan jotain tehdäkin, on vuorossa kesäkuntoon treenaus.

Sainkin jo ystävättäreltäni Annikalta liikutusapua, mikä taisi olla näille molemmille osapuolille erittäin mielenkiintoista, joskin myös erittäin raskasta. Mörri joutui miettimään Annikan eleitä ja apuja ja mitä ne tarkoittaa, ja Annika puolestaan sai miettiä päänsä puhki miten saa vahvatahtoisen Mörrin innostumaan ja toimimaan yleensäkin.

Mörrinkäisellä kun on pitkään ollut ratsastajanaan vain minä, niin meillä on niitä omia juttuja. Sitä oppii oman hevosensa tunteet ja tavat, tietää miten se reagoi missäkin kohtaa, missä se tykkää mennä ja mikä saa sen hermostumaan, ärsyyntymään tai riehaantumaan. Vastaavasti hevonen oppii mun elekielen ja avut, tietää mitä tarkoittaa harjasta kiinni ottaminen ja kuinka saa Tätin nauramaan ja palkitsemaan hyvästä tahi hauskasta suorituksesta ja missä vaiheessa totellaan kuin enkeli. Ja missä vaiheessa voi vähän riekkuakin! ;-)

Heposeni kuitenkin tykkää suunnattomasti käyttää aivojaan. Uuden haasteen esittäminen saa sen syttymään, esimerkiksi juurikin henkilö, joka harvemmin käy häntä ratsastamassa. Uudenlaiset avut, mitä tuo täti tarkoittaa pohkeella, mitä painonsiirrolla ja kuinka pitäisi reagoida tämän henkilön ohjiin. Jotkin muiden ihmisten avuista on sellaisia, mitä minä en koskaan käytä johtuen olemattomasta kouluratsastustaustasta. Toisia käytän vaistonvaraisesti, luultavasti olen ne oppinut Mörriltä. Herrasmiehellä kuitenkin on jossain takaraivossa "ohjeet", miten toimia tietyillä avuilla muiden kanssa, vaikka saatan antaa ne samat avut ja tarkoittaa jotain aivan muuta.

Annika kertoi seuranneensa Mörriä ratsastuksen jälkeen ja huomasi Mörrin siirtyneen miettimään tapahtunutta. Huvitti, tiedän tarkasti minkälainen Mörri siinä hetkessä on. Poika oli juonut vettä, jäänyt tuumailemaan lenkkiä, hörppinyt hieman lisää ja jatkanut sitten hitaasti tuumaustaukoa. Hyvin tyypillistä Mörriä!

Muistan aikoinaan kun ensimmäisen kerran kävimme tunnilla Nuuksion ratsastuskeskuksessa (aiheuttamassa hämminkiä) ja se oli Mörrille uusi kokemus. Mörrillä oli tosi hauskaa, se ravasi edellä menijän hännässä ja sai isot hevoset paniikkiin kun innostui kulmassa ravin sijaan laukalle, jne. Päästyämme takaisin omalle tallille annoin Mörrille ruokavadin kuten tavallista ja jäin uteliaana katselemaan hevostani. Se alkoi syödä kaikessa rauhassa, otti ruokaa suuhun, jauhoi hitaasti hitaasti ja nielaisi. Tuumasi hetken, otti uuden suullisen, pureskeli ajan kanssa, pysähtyi välillä miettimään ja jopa katsoi suuntaan mistä olimme toiselta tallilta tulleet. Nielaisi ja tuumasi, otti hetken kuluttua lisää rehua ja jatkoi varsin hidasta syömistään miettien tapahtunutta.

Silloin tajusin sen, kuinka tärkeää Mörrille on aivojumppa. Sille ei kelpaa pelkkä fyysinen liikunta, se vaatii myös muunlaista virikettä. No sittenhän tuli opetettua sille kantarelli ja lampaankääpä ja mun on pitänyt opettaa sille tuo suppilovahverokin. Ja testata sille kaikkea uutta, kuten ohjasajo ja kärryttely. Agility on edelleen aloittelijan tasolla, sitäkin pitäisi treenata metsätöiden ohella.

Pujottelu laitumella muovikeppien ympäri oli myös sellainen, mitä Mörri ei meinannut millään ymmärtää. Siis ymmärsi se mitä hänen pitää tehdä, mutta MIKSI tässä nyt mennään kepukoiden ympäri, ja vieläpä laitumella missä hän normaalisti on vapaana! Menimme ekalla kerralla pujottelun kolmasti, joista eka ja toka kerta meni ei nyt ihan taistellessa, mutta vahvalla tuntumalla ja hevosen ollessa notkea kuin metrinen ratakisko. Kolmas kerta meni jo sen verran pojan taipuessa, että pääsin kehumaan ja lopetin siltä päivältä harjoituksen. Viikkoa myöhemmin toistin harjoituksen ja kas, Mörri oli miettinyt asian itseksensä ja meni pujottelut aivan suvereenisti!

Mörrihän ei ymmärrä turhaa työtä ollenkaan ja itseasiassa olen samaa mieltä, turha työ saa olon turhautuneeksi. Esimerkkinä toimii hyvin suoralla tiellä tehdyt väistätykset. Mörristä suorastaan huokuu ajatus että mitä ihmettä tää nyt tarkoittaa, täällä ei ole puun puuta mitä pitäisi väistää, joten anna olla! Se tekee mielellään taivutuksia metsässä puiden ympäri, taipuu kauniisti vaikka kaksinkerroin ja tekee väistöjä, mutta niihin täytyy olla syy. Sille ei riitä se, että ratsastaja nyt haluaa kokeilla sulkeisia keskellä hiekkatietä. Järki se olla pitää, ihmisilläkin. Ja hän kyllä ilmoittaa hyvin selkeästi milloin ihminen ratsastaa vastoin hänen parempaa tietämystään.

Meillä on jo 4,5 vuotta takana kavioliittoa ja edelleen löydän uusia puolia hevosestani. Se osaa aina yllättää, vaikka luulin jo näkeneeni kaikenlaisia temppuja! Yksi Mörrin lempihaasteista on löytää eri tapoja saada Tätiltä porkkanaa. Se kokeilee rohkeasti uusia temppuja ja on aivan täpinöissään kun huomaa jonkin uutuuden olevan palkinnon arvoinen. Se toistaa sitä muutamalla kerralla, kunnes homma on liian helppo ja siltä katoaa kiinnostus. Sitten tulee taas aika keksiä uusi juttu, koska ei sitä porkkanaa liian helpolla ole kiva saada. Mun masun kutitus oli jonkin aikaa kauhean hauskaa ja siihen Mörri aina välillä palaa, ilmeisesti se tykkää kun mua naurattaa. Mutta nämä ovat siis sellaisia, että Mörri itse lopettaa jonkin tempun kun kyllästyy, vaikka palkitsisinkin sen siitä.

Eli vaikka ruoka on tärkeää, niin aivojumppa tuntuu olevan vielä tärkeämpää. Henkinen hyvinvointi on kaikilla se ykkösasia, oli kyseessä sitten hevonen, ihminen tai mikä tahansa muu elollinen. Eläintarhoissakin esimerkiksi ihmisapinat arvostavat enemmän sitä herkkua, jonka joutuu kaivamaan jostain vaikeammasta kolosesta, kuin niistä mitkä ovat vapaasti tarjolla. Mustekalatkin erittäin älykkäinä eläiminä ratkovat mielellään pulmia saadakseen katkaravun, mutta tylsistyvät ja masentuvat, jos ruokaa vaan tipautetaan helposti saataville. Hevosille laiduntaminen on äärimmäisen tärkeää, sitä ei pidä unohtaa, mutta tuota älyllistä toimintaa kannattaa miettiä jokaiselle hevoselle. Se antaa myös ihmiselle hyvän olon ja onnistumisen tunteen, kunhan osaa antaa sopivia haasteita. Ja muistaa antaa hevosen kaikessa rauhassa miettiä ratkaisua, jotta hevonen saa ripauksen lisää itseluottamusta ratkoessaan uusia juttuja.

En tiedä mitään muuta niin ihanaa kuin hevoseni, joka on itsevarma ja luottavainen, huumorintajuinen ja älykäs, ja tottakai rohkea ratkomaan uusia haasteita!

Kevättä ryntäissä

Mörrillä on ollut jonkin aikaa vanhat sidepull-suitset käytössä ja ne ovat toimineet hyvin. Punaisilla suitsillahan poika lähti käsistä ennen joulua, enkä silloin saanut poikaa otettua kiinni. Muutenkin meillä on ollut kuuliaisuusharjoituksia ja hyvin on mennyt. Kohteliaisuutta on tullut lisää ja taluttaessa Mörri on hyvin huomaavaisesti pyytänyt raville jos siltä on tuntunut.

Kelit vaan ovat olleet surkeat. Ei olla päästy liikkumaan kunnolla tien ollessa aamuisin pakastunut, vaikkei se liukas olekaan. Kivikova tie on hankala kulkea, se ei jousta yhtään kavion alla ja kivet tuntuvat pahoilta. Metsään pääsee kyllä ja siellä on parempi kävellä. Siellä tosin on paikoin ylenmäärin vetistä ja pehmeää ja seuraava osuus liukasta jäätä. En ymmärrä miten voi olla sekä jäätä että vetistä sössöä!

Tänään kävimme lyhyellä lenkillä Tuulikin ja Volfan kanssa. Syystä tai toisesta valitsin ne punaiset suitset ja menomatkan talutin heppaherraa. Tie oli sulanut auringon paisteessa ja takaisin tullessa päätin ratsautua ravia varten.

Mörri kuumeni oitis kun Volfa lähti raville. Se näki suoran tien hyvässä kunnossa edessään, vetäsi pään alas ja pukittaen nosti laukan. Komensin Mörriä ja Tuulikki edessä kuuli äänestäni, että nyt on tosi kyseessä. Volfa pysähtyi ja Mörri ihmetteli että mitäs tässä nyt tapahtui.

Seuraavalla ravipätkällä Mörri otti asiat rauhallisemmin, mutta edelleen oli tunne turhan innokkaasta hevosesta. Viimeisellä pätkällä pää oli taas alhaalla ja ponipoika liian intopiukeena. Potkaisin jalustimet pois, jolloin Mörri pysähtyi kuin seinään. Tulin alas selästä ja otin Mörrin talutukseen.

Loppumatka meni juoksuharjoituksia ja pysähdyksiä harjoitellessa. Nämä kelit ovat olleet haastavia, kun emme ole päässeet kuluttamaan liikoja energioita mihinkään. Mörri ei normaalisti kuumene tällä lailla, mutta yleensä nyt ollaankin päästy johonkin ravailemaan tai laukkaamaan. Mä NIIN odotan loppujen jäiden sulamista metsäteiltä, että saataisiin päästeltyä ylimääräisiä höyryjä pois!

Linssiluteet puskassa

Tuossa pari viikkoa sitten tuttavani Anu Leppänen kyseli heppamalleja kuvauksia varten, jolloin heti ilmoitin Mörrin vapaaehtoiseksi. Se osaa poseerata ainakin mulle, ymmärtää että nyt ollaan paikallaan kun kamera naksuu ja sitten hän saa palkinnon. Tallilla olisi kuitenkin metsää, isoa tarhaa ja laidunta, missä voisi ottaa kuvia erilaisilla säädöillä. Anu opiskelee valokuvausta, joten vaihtelevat maastot ja olosuhteet saattaisivat hyvinkin antaa kuvaukseen jotain uutta näkökulmaa.

Sovimme siis tapaamisen, jonka jälkeen alkoi jänskättää. Oikeasti, tuo mun välillä huonosti käyttäytyvä maastomopo saattaa kiukuta vaikka kuinka ja heti seuraavan viiden sekunnin kuluttua se on kuin enkeli ja sillä on aivan älyttömän hauskaa! Ja minä kun olen kuvitellut ruunien olevan tasaisempia luonteiltaan kuin tammojen... Tosin tämän harhaisen kuvitelman olen muutama vuosi sitten joutunut heittämään romukoppaan, missä jo ennestään oli luulo Mörristä eläkeläispollena. Ja liuta muitakin ajatuksia hevosista, eipä sillä.

Ajomatkalla tallille vaihdoimme kuulumisia ja Anu kertoi mitä hän haki kuviinsa. Ratsastusta metsässä olisi mieleen, joten päätimme mennä lenkille lähelle. Tallilla vastassa oli Taika ja Penni, joilta saimme aina niin ihanan lämpimän vastaanoton.

Tuulikki oli aamutallin teossa ja esittelin Anun hänelle samalla kun tutustuimme talliin. Otin Mörrinkäisen matkaratsastussuitset esille ja lähdin hakemaan hevostani metsätarhan takimmaisesta nurkasta samalla kun Anu järjesteli kamerat kuvausvalmiiksi.

Anu otti jo kuvia kun toin Mörrin harjattavaksi. Että sitä karvaa taas lähtee! Ensin harjaat yhden puolen hirveällä vaivalla, sitten toisen puolen, ja kun menet takaisin ekalle puolelle, se näyttää jo siltä ettei sitä kuuna päivänä olisi harjattu. *huokaus* Issikoiden kanssa tää on NIIN tätä! :D

©Anu Leppänen

Laitoin Mörrille satulan ja Anu kysyi, että voisiko suitset vaihtaa toisiin, tuo sininen hyppää kuvissa aika vahvasti esille. Juu, sopii, Tuulikki lainasi Volfan suitsia, mihin laitoimme Mörrin kuolaimet. Siinä tulikin sitten mulle taas pieni ihmetyksen aihe, mitens nää niinku kuuluu mennä? Eihän meillä ole ollut kuolaimia kuin viimeeksi viime talvena, kun poika on riekkunut. Eikä mulla ole itseasiassa hajuakaan mihin kohtaan sen kuolaimen pitää tulla, matkaratsastussuitsissakin se kohta on joskus katsottu jonkun toisen toimesta oikeaksi... Sanoin Anulle, että mä olen ihan oikeasti ratsastanut 8 vuotta :D Mutta eihän sitä voi tietää kun suurimmaksi osaksi kuolaimettomilla mennään ja riimulla loput. Mörri nyt kuitenkin on 18,5 vuotiaaksi ollut kuolaimet suussa, joten ei tämä sille mitään uutta ole. Mulle nuo kuolaimet vain ovat sellainen inhotus, kun en osaa edes ohjia käyttää ja pelkään satuttavani hevosta.

©Anu Leppänen

Noh, turpis jätettiin suosiolla pois ja Mörri aukoi suutaan ja natusteli jonkin aikaa tunnetta suussaan. Pitää muuten ostaa uusi kapeampi omppukuolain, poika on syönyt tuota sen verran. Ja kuten kuvasta näkyy, tuo kuolaimen laitto ei ihan ole mun bravuuri. Onneksi on hurjan kärsivällinen hevo!

Päästiin lähtemään tallilta ja suuntasimme tielle ja sieltä metsään. Polun alussa kipusin selkään ja Anu sanoi menevänsä hieman pidemmälle saadakseen kuvia meistä käynnissä. Mörri oli aivan eri mieltä mun kanssa suunnasta, aivan sama vaikka siellä joku meitä huuteli, hän ei halunnut juuri nyt lenkille, varsinkaan kun Täti laittoi kuolaimet ja sillä oli raippakin!

Olin totaalisen eri mieltä asiasta ja nostin vaatimustasoa. Me mennään tuonne kun minä sanon. Mörri kieltäytyi ja yritti kääntyä. Venkoilimme edes takaisin, jolloin Mörri pääsi kääntymään. Jatkoin salamana liikettä, jos herra kääntyy vasemmalle, jatkan kääntämistä niin pitkään kunnes turpa osoittaa sinne minne haluan. 360 astetta sekunnissa sai melkein pään pyörälle ja Mörrin hämmentymään. 

Edessä oli oja, jonka yli poika meni oikein nätisti, mutta koska pidin varmuudeksi pidin toisella kädellä satulasta kiinni, Mörri pääsi näppärästi kääntymään ja sulavasti siirtyi takaisin ojan yli. Ei muuta kuin uudestaan ympäri ja ojan yli ohjat kunnolla käsissä! 

Mutkassa tuli uusi stoppi, jolloin jouduin jo koskettamaan raipalla herran takalistoa. Siitä tuohtuneena Mörri meni jonkin verran eteenpäin, mutta kun Anu meni edelle, oli edessä totaali stoppi. P****le, nyt alkaa riittää. Tulin alas selästä ja sanoin että menen tuossa mäen päällä takaisin selkään ja siihen alamäkeen voi ottaa kuvia. Anu meni eteenpäin ja sanoi kyllä että voidaan me kääntyä takaisinkin jo. Totesin että nyt tää on arvovaltakysymys ja mulkoilin Mörriä. 

Pienen mäen päällä kipusin sitten takaisin selkään ja mulla oli sellainen tahtotila päällä, ettei tosikaan. Annoin pohkeita ja naksutin, jolloin Mörri myöntyi ja lähti kävelemään. Kehuin heti kun kehumiseen oli aihetta. Hetken mietin, että toivottavasti Anu kuvaa vain hevosta, ettei kyydissä ole sellainen raivostuneen näköinen Täti-ihminen ;-)

©Anu Leppänen

Ihan hyvä kuva tuo kai on, en mä nyt niin kiukkuiselta näytä. Mörrikin näyttää melko neutraalilta. Ja huomatkaa ohjat, ne on mulla jopa käsissä, vau! Tottumuksesta löysään ne heti kun meno sujuu, kun tuntumaa en tosiaan osaa. Pian huomasin kyllä, että käytin niitä ohjia samalla tapaa kuin kuolaimettomienkin kanssa. Eli jos haluan oikealle, siirrän ohjia oikealle. Jos haluan ravia, kohotan ohjia hieman eteen ja ylemmäs.

Jatkoimme matkaa jo selkeästi halukkaammin, Mörri jopa päristeli. Anu meni jonkin matkaa eteenpäin polulla, me seisoimme odottamassa ja kun Anulta saimme hihkaisun, jatkoimme matkaa. Mörriä ärsytti seisoa paikoillaan ja välillä kuului syvä huokaus. Ihan hyvin kuitenkin meni, kehuin ja rapsuttelin vahvatahtoista hevostani.

Pian tulimme paikalle, jossa piti päättää minne menemme. Sanoin Anulle, että mennään tuosta alas ja sitten käännytään vasemmalle metsäautotielle. Anu sanoi että hän menee tuonne alas ja sitten me voidaan tulla rinnettä alas ja hän kuvaa. Selevä!

Siinä oli sitten otettava ohjat tosiaankin käsiin, koska Mörri oli aivan meno päällä onnessaan kun tiesi pääsevänsä helppoa kautta kotiin. Anun kävely mäkeä alas ja sopivan kuvauspaikan etsiminen tuntui ikuisuudelta, kun alla oli riekkuva ruutitynnyri. Mä jouduin pidättelee mun pientä issikkaa kaksin käsin, se yrittää kääntyillä, venkoilla, peruuttaa, mitä tahansa että pääsisi lähtemään käsistä. Ja minä vastaan joka liikkeeseen omalla liikkeelläni ja yritän ennakoida seuraavan hevon saaman ajatuksen. Mörri puhisi kiukkuisena ja kun Anun ääni sanoi että tulkaa vaan, päästin Mörrin käyntiin.

Alamäki oli, sanotaanko "reipasta" käyntiä, ja mä heiluin siellä kuin kamelin kyydissä konsanaan. Tasaisemmalle päästyämme Mörrillä alkoi jo vauhti nousta, sen huomaa seuraavasta kuvasta! :D

©Anu Leppänen

Kontrolli oli kuitenkin mulla ja jatkoimme sitten hetken Anun edessä. Kyseinen polku oli kuitenkin hankala mennä, koska hevosia siinä ei ole mennyt. Koiranulkoiluttajat ja muut ulkoilijat eivät tamppaa hankea kovinkaan pitäväksi pohjaksi ja Mörrin jalat upposivat vähän väliä polun läpi. Pysäytin Mörrin ja tulin alas selästä, turha istua kyydissä tuollaisessa hankalassa ja epämiellyttävässä maastossa.

Edessä olleessa alamäessä otimme lisää kuvia, Mörri jäi ihmettelemään, että mihin se kuvaaja jäi, eikö se jaksa enää? :)

©Anu Leppänen

Tallille pääsimme hyvin talutellessa Mörriä ja Anu ehdotti että jos siellä tarhassa juostaisiin. Sopii hyvin, mennään suoraan laitumelle, niin otan siellä varusteet pois.

Mörri oli korvat hörössä, jee laitumelle! Ongelmana oli vain se, että ruoka kiinnosti kyllä enemmän. Mutta hetken sain juoksutettua Mörriä, vaikkakin itselleni sain triplaten niin paljon askeleita.

©Anu Leppänen

Anu kehui Mörrin liikkeitä, ja tottahan se on, että Mörrillä varsinkin tuo ravi on aivan loistavaa. Yritin vielä saada Mörrin juoksemaan kohti Anua, mutta hertsykkeli suuntasi portille juoksujalkaa :)

©Anu Leppänen

Tuo seuraava kuva on mun lemppari, kysyin luvan taulun teettämiseksi! Saan ilmeisesti ensi viikolla itselleni 60x80cm taulun omasta hevosestani. Maksoi maltaita, mutta tuo kuva vaan on niin ihana <3

©Anu Leppänen

 No pitihän ne pakolliset pusuttelukuvatkin ottaa, heh.

©Anu Leppänen

Lähdimme pois laitumelta ja laitoin Mörrille satulan selkään ilman että kiinnitin vyötä. Kietaisin ohjat Mörrin kaulalle ja ajattelin taluttaa sen tallille ruokaa varten. Riekku-petteri pääsi valloilleen, se kirmasi niin että satula tippui ja ohjat jäivät kaulalle roikkumaan. Anu otti pojan kiinni ja mua hävetti. Nostelin sitten tyynesti satulan kainaloon, onneksi se on rungoton halpissatula kun ei tuohon takakorkeaan notkoselkään muuta saa.

Poika sai syödä ruokansa kuitenkin pihalla irrallaan ja sitten ohjasin sen otsatukasta takaisin tarhaan. Anu jo siellä kuvaili Volfaa ja Kellyä ja mua huvitti tuo miniponin suhtautuminen Anuun. Oli selkeästi luotettava ihminen, kun Anu yritti huitoa ponia kauemmaksi saadakseen kuvattua, niin Kelly-poni vaan tunki lähemmäksi. Yleensähän Kelly on vieraita kohtaan arka ja väistää, mutta nyt oli mukava ihminen, joka sai jopa huitoakin! Kaunissilmäinen Kelly-neito sai Anusta uuden ihailijan, enkä yhtään sitä ihmettele söpösen ponin päästäessä vetovoimansa valloilleen.

©Anu Leppänen

Volfastakin tuli kaunis kuva, jotenkin nuo sen korvat ovat ihanat kun niissä on vaaleat sisäosat. Volfalla muutenkin on kaunis pää, ja se on sellainen hassun vakava tamma. Vaikka löytyy siltäkin huumoria!

©Anu Leppänen

Juoksutin vielä Mörriä tarhassa, kuva naurattaa mua ihan hulluna! Me ilmeisesti hidastetaan ravista takaisin käyntiin, Mörri taitaa melkein olla jo ripeässä käynnissä. Anu totesi että "Omistajalla on hyvät liikkeet!" :D

©Anu Leppänen

Me juteltiin tyttöjen juttuja Kellyn ja Volfan kanssa ja saimme juttutuokiosta kuvankin.

©Anu Leppänen

Anun ihastus Kellyyn näkyy myös tässä viimeisessä kuvassa, missä Kelly-neito kurkkaa Volfan masun alta. Söpönen pieni miniponi!

©Anu Leppänen

Anun kertomuksen voit käydä lukaisemassa blogista luovimisia.blogspot.fi ja löytyy sieltä muitakin valokuvaukseen (ja hevosiin) liittyviä postauksia.

Suuret lämpimät kiitokset sinulle, Anu! Oli hienoa saada sinut vuorostaan meidän tallille visiitille ja kerrassaan ihania ja lumoavia kuvia olet saanut meistä otettua. Olet tervetullut uudestaan, kameran kanssa tai ilman, sieneen, marjaan ja vaikka Kellyn taluttajaksi pikku lenkille. <3

Pääkallokelin ratsastusta

Aamulla mietin, että viitsiikö ollenkaan lähteä tallille. Hieman tuntui kurkussa karheutta ja poskissa oli ylimääräistä hehkua. Ulkona tihuutti ja varmana oli pääkallokeli. Ja pyh, mä oon säänkestävä issikoija!

Tässä kohtaa ystävättäreni Annika varmaan purskahtaa nauruun, säänkestävä issikoija on meillä suoranainen vitsi...

No lähdin sinne tallille ja matkalla alkoi sataa veden sekaista.. jotain. Tai oikeastaan se vaihteli, välillä vettä tuli tihuuttamalla ja välillä vettä ja räntää. Päätiet olivat kunnossa, mutta pikkutiet sen sijaan kiiltelivät jään päällä olevasta vedestä. Tallille päästyäni tihuutti ja katselin, kuinka Mörri seistä jökötti isseksein tarhassa tyttöjen ollessa metsän puolella.

Hain heposeni tarhasta ja mietin että mihin tässä pääsee teiden ollessa melkoisessa kunnossa. Hieman väsähtänyt olokin oli. Mörri huomasi  mun tilan heti ja nuuskutteli kovasti. Sitten se suloinen pusutteli mun poskea! <3  Tuulikilla oli kuitenkin ratkaisu tiepulmaan, mennään metsään metsän kautta. Siis kierrettiin metsän kautta suurin osa liukkaasta tiestä ja sitten sopivassa kohdassa ylitettiin se tie toiseen metsään.

Selevä! Varustettiin hepsut, talutettiin ne pihalta metsään ja kiivettiin selkään. Mörri meni muutaman metrin, mutta teki sitten täyspysähdyksen. Maanittelin poikaa eteenpäin, mutta ei. Tein töitä tosissani, mutta hevo vain seistä jökötti paikallaan. Ei ole kovinkaan järkevää painaa pohkeilla ja naksutella kuin hullu, jos avut eivät mene läpi. Kun pojalla ei tuntunut olevan mikään kakkatauko menossa, niin kurottelin vasemmalla olleeseen puskaan ja nappasin sieltä pienen oksan.

Siirsin vitsan oikeaan käteen ja kurotin hieman eteen ja sivulle sen kanssa, siis näytin sen Mörrille. Sanoin että mulla on nyt tällainen kädessä, tämä on raippa ja mä haluan nyt hieman rispektii. Mörri mulkoili oksaa ja kun siirsin kättäni koskettaakseni Mörriä sillä, poika lähti kävelemään HYVIN närkästyneenä. Siitä suorastaan huokui että ai kauheeta, tollanen hänen Tätinsä sitten on, ihan syyttä ottaa oksan käteensä ja alkaa komentelee.

Mua huvitti, eihän Mörri pelkää raippaa mun kädessä, se on tottunut raipalla/vitsalla/oksalla kosketukseen, kun kesällä pyyhin kaikki öttiäiset pois kiusaamasta. Näköjään se kuitenkin ymmärtää myös sen patistamisen, tai sitten se oli mun äänensävy yhdistettynä esineeseen.

Hetken kuluttua Mörri alkoi jo päristelemään ja siitähän riemu syntyi kun mentiin uudelle osalle metsää, mistä emme ole aiemmin menneetkään. Mörri oli tohkeissaan, pysähtyi nuuskimaan ilmaa ja katseli puiden välistä näkyviä taloja uudesta näkövinkkelistä. Sitten nuuskittiin savua, kun tuttu isäntä poltti roskia tynnyrissä pihalla. Ja taas mentiin korvat tötteröllä Volfan perään! :D

Piti tulla selästä alas tien ylityksen ajaksi, kun ei ollut hajuakaan missä kunnossa tie oli. Se ei itseasiassa juuri siinä kohtaa mitenkään paha ollut ja pääsimme turvallisesti toiselle puolelle tietä. Takaisin selkään ja menoksi. Mörrillä alkoi olla liikaa virtaa, joten kun Mörri taipui oikealle polun suuntaisesti, tipautin salaa oksan pois vasemmasta kädestä.

Yleensä tuo sama polun pätkä on Mörrille nihkeä paikka, mutta nyt se mentiin aika reippaasti. Ja pienen pienet avutkin menivät läpi, pohkeet olivat enemmänkin ajatus kuin paine, ohjat tapamme mukaan löysällä ja poika kuunteli kauniisti!

Tuulikin kanssa juttelimme näistä meidän vaatimuksista ja hän on aivan oikeassa sanoessaan, että ei me näiltä kovinkaan paljoa vaadita. Juu ei vaadita, minä varsinkaan. Motkotin, että pitäis aina ottaa risu matkaan alkumatkalle, kyllä tuo ponsku voisi jotain ruokansa eteen tehdäkin. Mutta sitten taas kun ei mua aina huvita olla vaatimassa kaikkea, osaa se vanhaherra itsekin mennä. Varmaan kyllästyisin totaalisesti, jos mulla olisi sellainen hevonen, joka olisi aina samaa mieltä mun kanssa. Ja itsehän mä tästä "kärsin" ;-)

Välillä metsässä tuli vettä, joka muuttui isoiksi räntähiutaleiksi. Oli kyllä hyvä hengittää kosteassa ilmassa ja mulla oli hauskaa seuratessani Mörrin mielen liikkeitä. Se kertoo niin selkeästi millä mielellä se on ja milloin se haluaa sai-raan hyvästä suorituksestaan palkinnon :D

Loppumatkasta kun lähestyimme tietä, Mörri nosti pään korkealle ja kuunteli tarkkaan. Mäkin kuuntelin, että mitä se kuuli ja tajusin, että kanalan asukit olivat päässeet happihyppelylle. Sanoin Mörrille, että "Ooh, siellä on Oiva-kukko päässyt ulos! Oiva-kukko, muistatko äänen, Oiva-kukko ja kanat, kana sanoo poot, poot, poot..." Mörri laski päätään ja totesi että joo hän muistaa ainakin ton Tätin kana-imitaation.

Hetken kuluttua piti sitten tulla alas selästä, kun oli pehmeitä kohtia maastossa ylitettävänä. Tiellä tuli myös talutettua, oli paikoin tosi liukasta ja otin tukea Mörrin sään edestä. Mörri on mainio, se osaa olla tukena, tietää jollain tasolla että tarvitsen apua kun mulla on vain kaksi jalkaa. Pian pääsimme kuitenkin samaan kohtaan metsään, mistä olimme tulleetkin. Mörri kääntyi sinne kuin vanhalle tutulle polulle ja jäi varmalle pohjalle päästyään odottamaan, että Tätikin saa siirrettyä liukkaalta tieltä itsensä pois. Metsässä tutkailimme taas maisemia uudesta kulmasta ja Mörrin piti sitten jättää kakatkin sinne ilmoittamaan, että täällä ollaan oltu.

Tallilla annoin Mörrille sapuskat ja sain lämpimän vastaanoton Taikalta ja Penniltä. Tämä tyttökaksikko on sitten ihana! Taika avusti mua ensin viemään Mörrin tarhaan (viimeiset namit Mörrille taskusta extrakiitokseksi) ja sitten yhdessä vietiin varusteet paikoilleen kehujen saattelemana. Sanoin Taikalle, että nyt täytyy viedä Tuulikilta saamani kaalinpää autoon, hyvä tyttö. Häntä viuhtoen Taika tuli autolle ja nuuski tarkkaan pussin ja mihin sen laitoin, hyvä tyttö!

Seuraavaksi kerroin että nyt meidän pitää hakea kellarista perunoita. Taika oli innoissaan, hyvä kun kävelemään pystyi hännän heiluessa voimakkaasti. Aina välillä se varmisti että tähänkö suuntaan mennään ja kun kehuin, Taika-tyttö nuoli onnellisena huuliaan. Avasin kellarin oven ja toisenkin, sytytin valon ja Taika oli heti mukana juonessa perunan valintaan. Otin laarista perunan, jota Taika nuuskasi ja laitoin potun sitten pussiin ja kehuin koiraa. Jokainen pottu sai saman käsittelyn ja pian olikin pussi jo täynnä, hyvä! Kellarista tultuamme piti potutkin viedä autoon, hyvä tyttö, joo, autoon viedään! Ja taas nuuskittiin pottupussi ja sen paikka etupenkillä. Kiitin Taikaa loistavasta avustamisesta, on niin mukavaa kun on avulias hauveli jeesaamassa! :D

Talven touhuja

En kertakaikkiaan ymmärrä mihin tämä aika katoaa. Nyt ollaan helmikuun puolella, reilusti ollaankin, ja ei mukamas ole aikaa kirjoitella blogia. Nyt kun lunta on maassa, tuo mun hepsukkaiseni on taas hiukan villillä päällä. Tyypillinen issikka siis!

Ennen joulua maahan tuli lunta noin 5-10 senttiä ja siitäkös riemu syttyi. Lähdimme lenkille ja Mörri jo mennessä tuntui pikkasen "pirteältä". Ensimmäisellä ravipätkällä tosin poika linkutti ja tulin alas selästä tarkistamaan kaviot. Poistin kivet niistä, jonka jälkeen ravikin maistui. Mulla oli sellainen tunne, että ollaan menopäällä ja korvat tötteröllä, mutten osannut varautua siltikään tulevaan.

Menimme nimittäin ihan rentona järvelle ja sanoin että kyllä Mörri ihan mielellään kääntyy laskuojan kohdilta takaisin. Tuulikki käänsi Volfan ensin takaisin, jolloin Mörri kääntyi itsensä ympäri niin, että kyydissä olijaa huippasi. Sen jälkeen Mörri sitten lähtikin lapasesta.

Yritin ottaa tiukempaa ohjaa, mutta laukalle oli päästävä ja Mörri selkeästi ajoi edellä ravilla menneen Volfan myös laukalle. Laukkasimme ärräpäitä päästellen ja Tuulikki yritti ylämäen jälkeen kääntää Volfan sivutielle. Mörri hidasti raville, mutta Volfa piti päänsä ja jatkoi suoraan tietä pitkin ja Mörri perään. Vauhti kiihtyi kiitolaukkaan ja kun Mörri jäi hieman Volfasta, poika päätti mun estelyistä huolimatta pistää gepardille.

Sen seurauksena mun tasapaino petti ja viskauduin eteenpäin Mörrin niskaan. Mörri hidasti heti normaaliin kiitolaukkaan ja alkoi väkisin laukan tahtiin päätään väkisin nostamalla punkemaan mua takaisin satulaan. Mä rutistin harjaa ja yritin saada itseni tasapainoon. Onneksi Mörrin laukassa ei ole sivuttaisliikettä, tai olisin ollut ties minkä ojan pohjalla. Sain Mörrin avustuksella viimein itseni takaisin istumaan satulaan, jalustimetkin olivat pysyneet jaloissa!

Mörrin korvat kuuntelivat hetken, että onko se kyytiläinen nyt keskellä, jolloinka se aloitti uudestaan Volfan takaa-ajon ja tottakai gepardilla. Nyt olin jo varautunut asiaan ja otin leveimmän asennon minkä sain, jalat niin leveälle kuin niitä pystyin pitämään ja nojasin satulan takakaareen. Kädet edelleen yrittivät pysäyttää hevosta, tuloksetta tosin, ja pystyin enää keskittymään vain kyydissä pysymiseen.

Hetken kuluttua siirryimme takaisin normaaliin laukkaan, kun olimme saaneet Volfan kiinni ja meno hieman helpottui. Mitään vaikutusta meillä ratsastajilla ei kuitenkaan ollut, hevoset olivat nyt liian intona. Viimeisillä voimillaan Tuulikki sai käännettyä Volfan toiselle sivutielle ja hevoset hölmistyneinä ihmettelivät että eihän meidän tänne pitänyt tulla. Mörri siirtyi kummastuneena ensin raville ja sitten käyntiin, jolloin sain sen pysäytettyä.

Potkasin jalustimet pois jaloista ja tulin alas tutiseville jaloille. Piti oikein nojata käsillä polviin, etten olisi tipahtanut maahan! Mörri katseli meitä ihan tyynen rauhallisesti ja päätti sitten nakertaa vähäisen lumen alta törröttäviä heiniä. Tuulikkikin tuli alas selästä, mutta hänen oli pakko istahtaa maahan. Huh huh!

Näin jälkikäteen ajateltuna tuo kohta mihin Tuulikki sai Volfan käännettyä, oli viimeinen mahdollinen paikka. Jos hevot olisivat siitä vielä jatkaneet, edessä olisi ollut ketjupuomi, josta ei todellakaan olisi selvitty ehjin nahoin. Nytkin laukkasimme yli kilometrin aivan päättömästi. Tie kuitenkin tosiaan on suljettu puomilla, eli siellä ei autoja liiku kuin satunnaisesti. Pohja oli hyvä, eikä lumesta huolimatta liukas. Meillä oli onnea matkassa ja rutkasti, mutta tämä EI saa toistua.

Seuraavalla kerralla Volfalle tuli kuolaimet suuhun ja Mörrille astetta voimakkaampi vipuvaikutus kuolaimettomiin. Jos hevonen on lähteäkseen, se lähtee, oli sillä mitä tahansa päävärkkejä ja härpäkkeitä käytössä. Lähinnä veikkaan, että meidän itseluottamus oli saanut kolhuja, ainakin mulla, joten Mörrille tuli sen takia hieman vipuvartta mukaan. Ei sillä että olisin tämänkään jälkeen niitä ohjia kauheasti käyttänyt...

Nyt olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota enemmän Mörrin käytökseen, siis siihen laukkaamista edeltäviin asioihin. Muutaman kerran olen huomannut, että Mörri selkeästi ajattaa Volfaa edellään yrittäen saada tamman lähtemään käsistä. Mörri saattaa jättää väliä, jonka jälkeen se lähtee takaa-ajoon. Takaa-ajohan on Mörrin mielestä huippukivaa, varsinkin kun "joutuu" lähtemään kiitolaukasta gepardille. Tuulikki on taasen huomioinut, että Volfa kuuntelee Mörrin tekemisiä ja ottaa kipinää takaata tulevasta Ollilan Orhista. Nyt kun ymmärrän ja tunnistan Mörrin ajattavan piirteen, osaan jo paremmin siihen myös puuttua. Eli emme jätä liian pitkää väliä Volfaan, mutta emme myöskään mene laukatessa liian lähelle herkästi kuumuvaa tammaa. Jos saamme pitkän välin pidettyä, voidaan vaikka ottaa pikku spurtit gepardia. Ja mieluiten ylämäkeen, kiitos!

Toisaalta on hyvä tietää, että hevonen on hyvässä kunnossa ja pirtsakka 23-vee täyttävä menijä. Seuraavana päivänä se mulle kamala laukka oli Mörrille vain jumeja irroittava jumppa, sen ei tarvinnut edes venytellä kinttujaan kun oli niin notkea olo! Ja meikä oli joka ainoa lihas kipeänä, pääosin nuo pitkät selkälihakset, joilla pidin itseni kyydissä. Mä kyl ihmettelen missä se on se eläkeläispolle, jonka mä kuvittelin ostaneeni...

Taidan pian jättää ratsastuksen kokonaan ja ostaa lauman miniponeja... ;-)