Lempeää käyskentelyä

Kyselin Tuulikilta että mihinkä me oltaisiin menossa. Tuulikki sanoi että mihinkä vain, hänellä ei ollut mitään mietittynä. Ehdotin, että jos käytäisiin katsomassa se metsälenkki, mistä tiedän hieman, mutta en kokonaan. Ollaan käyty ne reitit läpi, mutta en muista sitä kokonaisuutena. Tämä sopi hänelle oikein hyvin, joten valitsin kuolaimettomat ja huovalla menon Mörrinkäiselle.

Herra tuntuikin tyytyväiseltä valintaani ja itsellänikin oli tosi rento fiilis kun ei ollut satulaa. Töggurkin tuntui olevan laiskahko, vielä jopa siinä vaiheessa kun menimme metsään. Hyvänen aika, sehän on yleensä menossa korvat tötteröllä pöpelikössä ja aivan sama mihin suuntaan! Mörri päristeli, se niin tykkää metsästä, mun puskapolle.

Huomasin melkein heti missä olin Mörrin kanssa aiemmin mennyt harhaan, kun kävin taluttamassa sitä viikko takaperin samassa paikassa. Olin mennyt liian ylös kalliolle ja sieltä piti kiertää että pääsi takaisin alas. Tunnistin myös kohdan mistä olimme tulleet alas Mörrin kanssa, mutta nyt menimme polkua toiseen suuntaan ja hieman pidemmälle.

Yritin laittaa maamerkkejä mieleeni, tuossa parimetrinen siirtolohkare ja kiersimme kallion, jne. Tuulikin vanhat siskolleen laittamat merkit olivat silloin tällöin näkyvillä ja tuli mieleen, että voisin uusia ne kun kuljemme siellä Mörrin kanssa. Mulla on sama homma kuin hevosillakin, reitti pitää opetella "molemmille silmille". Muistan siis reitin hyvin toiseen suuntaan, mutta reitti toisin päin on kertakaikkisen vieras.

Muistin kuitenkin reitin varrelta paikkoja, hakkuuaukea missä alkutalvesta Mörri ja Töggur innostuivat kaahottamaan. En ollut oikeasti ihan varma sijainnistamme, mutta sitten Tuulikki osoitti että tuolla menee se viime kerralla kulkemamme soratie. No nyt oli palaset taas paikoillaan ja kaivoin kartan taskusta. Ei siitä mulle ollut mitään hyötyä, koska mulla ei ollut merkattu karttaan sitä soratietä. Mutta pääsin merkkaamaan päässäni olevaan karttaan paikan ja tunnistan sen nyt jatkossakin.

Ihan tielle asti emme menneet, vaan väistimme soratien menemällä metsän poikki. Samalle polulle tulimme kuitenkin kuin mitä olisimme tietä pitkin tulleet, kääntymiskohdassa oli kunnon pajupuska merkkinä. Tie oli kuitenkin muuttunut jo poluksi, vaikkakin näkyi että paikalla oli joskus ollut tie. Alamäen Mörri otti varoen, tuntui tietenkin Täti hieman keikkuvalta lastilta kun ei ollut satulaa. Fiksu poika!

Pienellä pidätteellä ja matalalla "Sooo.."-äänellä sain toisenkin kohdan, jyrkemmän ja pehmeämmän alamäen pojan menemään erittäin varovasti. Että tää mun maastomopo on mahtava kun se laittaa maastossa hitaan nelivedon päälle! Siitä tulee kertakaikkisen luotettava, rauhallinen ja rento fiilis, ettei kellään muulla hevosella ikinä!

Päristelin itsekin tohkeissani ja hihittelin onnesta, nää maastolenkit on NIIN mun juttu! Mörrilläkin oli hauskaa, se kuunteli mun päristelyä ja vastaili aina välillä. Taisin unohtaa jo katsoa missä mennään, mutta sitten tulimmekin jo tutulle kohdalle. Tämän puron muistan, me ollaan yleensä menty siitä yli, mutten kyllä muista että mihin ne polut vei. Nyt pistin mieleen että se polku mitä tultiin tuli polun "ylärinteestä", puron yli menevä polku meni takatielle ja jos menisimme suoraan ylittämättä puroa, pääsisimme takaisin kotiin tekemällä ympyräreitin. No niin, tämähän alkaa jo sujua!

Loppuosa matkasta oli melkoisen selkeää polkua, jota olisi helppo seurata. Tutussa kohdassa Tuulikki kuitenkin kysyi, että mennäänkö suoraan vai haluatko nähdä toisen reitin. Halusin nähdä toisen reitin, koska eteenpäin jatkaessa matka olisi aika helppo. Tuulikki käänsi Töggurin vasemmalle ja Mörri jäi miettimään. Hänen mielestään reitti meni suoraan, hän kyllä muisti tämän kohdan.

Kerroin Mörrille, että mennään katsomaan uusi reitti, jolloin herra mietti hetken ja päätti sitten siirtyä Töggurin perään. Käännyimme uudelle reitille ja kiersimme laajan kumpareen. Eipä kestänyt kauaakaan, kun edessä oli selkeä polku. Mörri pysähtyi katsomaan, vasemmalta tuli ihmisiä! Hyvänen aika, eihän täällä ole ihmisiä ollut aiemmin, joten heille piti sitten kohteliaasti jutella. Mutta ei liian läheltä, vieraita kun olivat.

Siirryimme Töggurin perään ja ojan kohdalla Mörrin piti vielä näyttää että kyllä tässä jaksetaan ylikin hypätä. Huvitti, kaikki aiemmat purot se astui täydellisen kauniisti yli! Tielle päästyämme otimme hieman ravia ja mulla oli tosi hauskaa Mörrin selässä. Ei haitannut ettei ollut satulaa, Mörrin askellus oli äärimmäisen tasaista ravissa ja mä olin varmaan hyvin huvittavan näköisenä siellä selässä järkyttävän etunojani kanssa. Ei haittaa, kivaa oli!

Mulla oli upean rauhallinen fiilis tän reissun jälkeen, eipä mun muuta tarvitsisi tehdäkään, kuin ratsastella pitkin metsiä nuuskimassa ilmaa, tekemässä tiukkoja käännöksiä puiden ympäri ja vain olla, aah... <3

Talven jäjiltä metsään

Ajelin sateessa tallille ja mietin, että olisiko pitänyt lähteä hieman myöhemmin. Noh, tulipa lähdettyä, joten mennään sitten! Sade kuitenkin taukosi tallille päästyäni ja aurinkokin pilkahteli pilvien lomasta. Vaihdoin kumpparit jalkaan ja hain puolinukuksissa olevan hevoseni tarhasta.

Hetken kuluttua Tuulikki tuli huhuilemaan Tögguria, joka ei juuri nyt ollut ollenkaan kiinnostunut lenkille lähdöstä. Herra piti hakea heinäkasan luota, mutta kumpikin oli aika tyytyväisen näköinen seistessään vierekkäin harjattavana. Hieman märkinä olivat, aamulla oli satanut ja vedin hikiviilalla karvaa kuivemmaksi. Pikkasen se jäi märäksi, mutta tuskin se lampaankarvan alla haittaa.

Tuli mieleen kysyä, että mihinkäs me oltaisiin menossa. Tuulikki tuumaili ja kysyi josko mentäisiin metsään. Juuh, selvä, meikä hakee kuolaimet Mörrille! Se on yleensä NIIN tohkeissaan metsään päästessään, että on parempi näin ekoilla kerroilla ottaa varovasti.

Lähdimme ensin kulkemaan tietä pitkin ja nautin jo etukäteen metsään pääsemisestä. Käännyimme sivutielle ja kiipesimme jyrkkää mäkeä ylös, pian pääsisimme metsäautotielle. Metsäautotien alku oli surkea paljaille kavioille, tummaa kivimurskaa oli tosi pitkälti. Samassa takaa kuului koiran haukuntaa ja tulimme salamana pois selästä. Käännyin katsomaan taakse ja näin kun musta labradorinnoutaja ja Mörrin värinen rhodesiankoira pinkoivat hevosten perään.

Hihkaisin iloisella äänellä, että "No moooi, ketä ne sieltä tulee?" Musta labbis tuli innokkaana häntää heiluttaen luokse ja jo harmaantuneella kuonollaan puski väkisin kättä vasten, häntä saa rapsuttaa kyllä! Rhodesiankoira sen sijaan arasteli hevosia ja haukkui, mutta heilutti kuitenkin häntää. Pyysin sitä tulemaan luokse, ja koira tulikin vastakkaiselle puolelle kuin missä Mörri oli. Hieman nuorta koiraa jännitti hevonen, ei taida olla aiemmin nähnyt näin läheltä hevosia.

Mörri ei välittänyt koirista pätkääkään, vaan söi kaikessa rauhassa heinää ja luotti siihen että Täti ratkaisee tällaiset asiat. Koirien omistaja juoksi perään, jolloin musta koira totteli, mutta nuori rhodesiankoira ei totellut ollenkaan. Ajattelin seisovani siinä sitten kunnes koira saisi tyydytettyä uteliaisuutensa, uusia asioita täytyy tutkia kunnolla.

Mörri siirtyi pikkuhiljaa Töggurin luokse ja nuori koira yritti lähteä perään. Komensin koiraa, jolloin se hieman hämmentyi, vieras ihminen komentaa häntä! Heti kun koiran katse kääntyi pois hevosista, kehuin sitä ja hetken kuluttua kun oli niin kamalan tylsiä nää hevoset, koira pinkoi takaisin pihalle isännän ja vanhemman koiran luokse.

Me jatkoimme taluttaen matkaa ja hevoset kävelivät välillä puskissa saadakseen pehmeämpää maata kavioidensa alle. Paremmin ne askelsivat kuin mitä olisin ajatellut, kummallakin on kaviot aika kivassa kunnossa tällä hetkellä. Töggur, hassu poika, onnistui sotkemaan ohjansa puskaan kiinni ja mua huvitti, nää on vuorotellen kerrassaan hupaisia!

Viimein pääsimme kohtaan, jossa kivimurska loppui ja pääsin näppärästi kiveltä satulaan. Tie muuttui poluksi ja Mörri alkoi päristellä, tää se vasta on mukavaa maisemaa! Varovasti sai mennä, edessä oli juurakkoinen alamäki ja olin tyytyväinen, että olin laittanut ne kuolaimet. Mörri kuitenkin ottaa kipinää Töggurista ja alamäet ovat yleensä ne kehnoimmat rynnätä menemään. Nyt komensin matalalla, mutta vaativalla äänellä että "Vaa-roo-vasti. Vaa-roo-vasti." ja Mörri kuunteli asetellen jalkojaan erityisen huolella. Olin aivan otettu, pääsin kehumaan hevostani oikein urakalla!

Matka jatkui kehujen saattelemana, mitä nyt Mörri veteli polun reunuksilta kaikki irtoavat vehreät kasvit kitusiinsa. Minä nautin metsän ihanan raikkaasta ilmasta, nuuskin niin, että melkein jo pyörrytti! Lumen alta paljastunut maa sammalineen ja havuineen (ja vieläpä sateen jäljiltä) tuoksui upealta, kuinkahan huumaavalta se tuoksuikaan paremman hajuaistin omaavan ratsuni mielestä! Kaikki mullan alta pyrkivät uudet kasvustot toivat oman lisätuoksunsa, leskenlehdet, sinivuokot, valkovuokot ja iso kasa mulle tuntemattomia kukkasia lisäsivät ilmaan omat sävynsä, joita ihmisen nenä ei ikävä kyllä pysty erottamaan. Mutta nautin jo siitä, mitä nenäni pystyi erottamaan ja jo se vähäinenkin sai aikaiseksi rauhoittuneen mielen ja helkkarin leveän hymyn!

Pian pääsimme tielle, mistä pääsimme iloisesti ottamaan ensimmäisiä tölttejä. Ja Mörri muuten meni töltillä! :D Ainaskin siihen asti, kunnes vaihtoi passille, josta siirtyi ristilaukalle ja kauheeta vauhtia Töggurin perään. Nauratti, onneksi Mörrin ristilaukkakin on tasaista!

Seuraavalla tölttipätkällä olin jo varautunut samaan ja yritin saada Mörrin raville. Tölttiin se kuitenkin siirtyi, siitä passille ja ristilaukkaan. Nyt sentään kerkesin pyytää normilaukkaa, ja sainkin pollen vaihtamaan rytmiä helpommaksi.

Oli pakko kääntyä takaisin, kun valtava kuusi oli kaatunut tien yli. Takaisin tullessa otimme myös parit laukat ja mua alkoi tosissaan naurattaa. Ensinnäkin sain tehdä töitä saadakseni Mörrin RAVILLE, mitä ei ole ennen sattunutkaan, ja toisekseen me olimme Tuulikin kanssa kuin kaksi jockey-ratsastajaa väistellessämme matalalle kaartuneita puita! Minäkin jouduin vetämään itseni ihan liiskaksi Mörrin selkään, paino jalustimilla ja koko yläkroppa taipuneena Mörrin harjaa myöten! Ja nauratti, hihittelin jo itsekseni kun meno oli varmasti koomisen näköistä. Saatuamme hevoset käyntiin nauroimme yhdessä Tuulikin kanssa, pitää taas harjoitella tuota kumartelua kun kerta metsissä liikutaan!

Töggur pysähtyi katselemaan edessä olevaa pystykorvaa, joka emännän komennosta menikin hänen luoksensa. Haukku kuului ja jatkoimme matkaa koiraa kohti, olivat käyneet samalla polulla mihin olimme menossa. Koiraa hieman jännitti hevoset, ei ollut ilmeisesti aiemmin moisia niin läheltä nähnyt. Töggur meni ohitse, mutta Mörriä mietitytti, miksi koira pelkäsi häntä? Mörri veti pään alas ja yritti päristellä ja esittää, ettei hänestä ole vaaraa koiralle. Koira-rukka ei ymmärtänyt ollenkaan ja hieman turhautuneena jouduimme jatkamaan matkaa. Mörri olisi selkeästi halunnut jäädä paikalle!

Jatkoimme kuitenkin matkaa ja metsässä alkoi päristely. Olin niin rentona, että hyvä kun pysyin satulassa! Välillä polku oli vetisempi ja piti väistellä liian pehmeitä kohtia, mutta Mörri suoriutui vaikeistakin kohdista moitteetta. Yhdessä kohtaa oli tiukka paikka, monta puuta, joiden keskellä polku kiemurteli eikä suoraa kohtaa ollut ollenkaan! Melkein tuli jo hiki kun näin kohdan, tässä kyllä polvet kolisee! Hengitin syvään ja otin hieman ohjia ja lähdimme seuraamaan Tögguria. Oikealle, askel, tiukka vasen, askel, tiukka oikea, askel, tiukka vasen, askel ja tiukka oikea. HUH! Mörri luikerteli puiden välistä kuin käärme eikä yksikään puu mukiloinut mun polvia! Olin NIIN ylpeä hevosestani, se kuunteli ja taivutti päätä vasemmalle, vaikka kroppa oli vielä taipuneena edellisen puun takia oikealle! Wau! Mörri on hyvin tietoinen kropastaan ja takaosa seurasi etujalkojen jälkiä vaikka pää oli jo ihan muualla. Hyvä ettei ollut nappipaitaa päällä, tai olisin ylpeydestä singonnut paidasta napit irti, niin rinta rottingilla olin! :D

Pian tulimmekin kohtaan, missä oli pakko tulla alas selästä. Traktori tai joku metsätyökone oli vetänyt maan pinnan aivan kamalaksi ja juurakoita oli siellä täällä myllätyn pehmeän maan seassa. Pidin Mörrin ohjista kiinni ja huomasin että poika oli eri mieltä miltä puolelta puu ohitetaan. Noh, hän sai tulla omia polkuja ja Katsoin vain sen verran että satula ei jäänyt kiinni puuhun. Sitten olikin katsottava omiin jalkoihin, maasto oli aika haastava kävellä! Pääsimme kuitenkin pahimman yli ja jatkoimme jalkaisin matkaa.

Hyvin pian tulimmekin tielle ja ihmettelin että ai täälläkö me olemmekin! Tännehän Mörri on monasti yrittänyt mennä, mutta emme ole sinne suunnanneet, koska en tiedä mistä sieltä pääsee ja minne. Tuulikki sanoi taluttavansa Töggurin kotiin ja sanoin tekeväni samoin, sen verran oli jo tullut satulaan nousuja tällä retkellä. Matkalla olin nimittäin kiristänyt Mörrin satulavyötäkin reiällä (olisi mennyt toisenkin reiän, mutta mitä sitä turhaa niin kireälle pistää..).

Siinä vaiheessa aloin katsomaan että jukra, meidän vasen jalustin oli kadoksissa! Mitä ihmettä, oliko se repeytynyt kokonaan pois? Tuossa satulassa on nimittäin kiinteät lenkit jalustinhihnoille ja ainoa miten ne lähtevät pois on repeytymällä. Katsoin satulan siiven alle ja tosiaan, ei siellä hihnaa näkynyt. Hihkaisin Tuulikille että meiltä taisi jäädä jalustin puuhun. Tuulikki kysyi että oliko se pitkällä. Sanoin että ei ole, siinä missä tultiin alas selästä. Sitten Tuulikki sanoi että ei, kun se jalustin on tuolla toisella puolella! Kummastellen menin kurkkaamaan ja oikea jalustin oli normisti paikallaan ja kas, vasen jalustin oli tullut satulan takakaaren takaa siististi yli! Mä kummastelin että missä se sitten on kiinni, kun ei pidikkeessä hihnaa ollut. Menin takaisin toiselle puolelle ja nostin uudestaan siipeä. No voi hyvänen aika, Tätin on hyvä vaan ja ottaa silmän käteen ja katsoo! Huvitti, siinä se hihna oli kiinni ihan hyvin, mutta niin ylhäällä, etten huomannut siinä hihnaa edes olevan! Ja ruskea jalustinhihna sulautui niin hyvin ruskeaan satulaan, etten edes tajunnut takakaarta kiertävää hihnaa. Hyvä että löytyi näinkin helposti, löysäsin vain sitten satulavyötä ja nostin jalustimet penkin kohdalta yli.

Loppumatka sujuikin mukavasti talutellen ja tallitiellä Mörri pyysi päästä syömään. Sanoin Tuulikille, että me hieman lyhennetään nurmikkoa tässä, me tullaan perässä. Mörri natusteli autuaana tuoretta ruohoa ja minä nautin metsän jättämästä rentoudesta. Kovin paljoa en uskaltanut Mörrin antaa syödä, se kun oli syönyt jo matkalla aika paljon tuoretta. Viimein raahasin hevoseni ruoholta pois ja tallille varusteiden poistoon. Poika odotti kärsivällisesti ruokaansa, ei sillä varmaan iso nälkä ollut. Itseasiassa Mörri jätti syömisen kesken, ei sillä tosiaan ollut nälkä! Maitohappobakteereita olin laittanut siltä varalta, että tuore ruoho aiheuttaa jotain, ja hieman elektrolyyttejä, joten kippasin loput sapuskat ilta ruuaksi karsinaan. Syö sitten sieltä mitä maistuu. Eikä se heti tarhaan päästyään mennyt edes heinälle, piehtaroi tyytyväisenä röhkien ja jäi sitten haukottelemaan paikoilleen.

Taisi olla aika raskas reissu, metsässä pitää nostella jalkoja! :D

Mörrin 21v-synttärit

Olin jo edellisenä iltana saanut aikaiseksi voileipäkakkua ja näkkäriporkkanakakkua ja tänä aamuna tein täytekakkua ja valkosipulivoipatonkia. Eväskassista löytyi myös mustikkapullia ja porkkanoita. Viinipullonkin otin varuiksi mukaan, jos jollekin vieraalle maistuisi! Kassit, pussit ja nyssykät kainalossa taistelin tieni autolle, kahta kertaa en kuitenkaan jaksaisi rekvisiittaa roudata! Yhdestä pussista tunki kertishaarukkaa jo läpi, mutta pääsin kulkuneuvolleni melkein hyvässä järjestyksessä.

Ajoin tosi varovasti tallille, etteivät kakut olisi aivan entisiä. Perille päästyäni olikin ilo irti, tai siis ainakin kolme koiraa! Penni suorastaan hyökkäsi jalkoihin, ihanaa, ihanaa, Anka-täti tuli! Iloinen hauveli taipui onnesta niin kaarelle, että läimi hännällään itseänsä kuonolle! Piti päästää Taika ja Tiukukin pihalle, nyt pidetään juhlat!

Mörri olikin juuri sopivasti tarhan portilla odottelemassa ja sai namin Tätin taskusta. Uteliaana se jäi seisoskelemaan ja katselemaan mitä ihmiset pihalla tekivät. Toin lisää herkkuja tallin pihalla olevalle pöydälle, Kari toi tuoleja ja Tuulikki haki pöytäliinankin. Kyllä oli hienoa!

Näytin muille Mörrin hienon "kakun", olin tehnyt sen pyöreistä näkkäreistä, mihin olin laittanut päälle merisuolalla maustettua pellavapuuroa ja porkkanaviipaleita. Näitä leipiä olin sitten kasannut tornikakuksi ihanalle ruunalleni, joka täytti 21 vuotta!

Heti ensimmäiseksi annoin Mörrille yhden viipaleen kakustansa, laitoin sen oikein kertislautaselle. Kas, Mörrihän osasi oikein siististi syödä kertakäyttölautaselta! Sinne meni parempiin suihin, tosin näkkäri taisi olla hieman pehmennyt kun tuntui tarttuvan takahampaisiin. :)

Tuulikki ja Karikin jo kehtasivat käydä ruuan kimppuun, huvitti hieman, kun esim meidän sukujuhlissa ruoan kimppuun käydään antaumuksella. Noita voileipäkakkuja en ole tehnyt kuin kerran pari elämässäni ja toivoin vain, ettei se ihan olisi kummallista. Sain itsekin otettua palasen ja kyllä se ihan saman makuista oli kuin kaikki muutkin leipäkakut.

Olin viemässä Mörrille toista kakkupalaa, kun päätin ottaa pojan pois tarhasta. Turha sitä on siellä syöttää, menee vaan hiekkaa masuun. Asvaltoitu piha oli paljon parempi ja Mörri selkeästi tajusi olevansa erityiskohtelun saaneena irrallaan. Ei sille edes riimua viitsinyt päähän laittaa, mitä suotta kun kerta poika käyttäytyi herrasmiehen elkein.

Hetken kuluttua vein pojan takaisin tarhaan, mihin hän ei selkeästi kaivannut ollenkaan. Samalla annoin Kelly-pollelle palan kakkua, ja osansa sai myös paikalle haahuillut Töggur. Itse menin hakemaan kermakakkua, mitä en itseasiassa sitäkään oikein osaa tehdä. Ei se haitannut ollenkaan, hyvältä maistui vaikka koristeet oli jääneet kotiin! ;-)

Koska kakkua ja porkkanaa oli Mörrille vielä lisää, otin kuvien ottamisen jälkeen pojan uudestaan ulos tarhasta. Kari otti kuvia mun kameralla meistä ja Tuulikki toi lahjankin Mörrille. Mörri nuuskutti paperipussia, kyllä, hän haistaa että herkkuja siellä oli punaisen rusetin takana! Annika antoi Mörrille hienon kortin lisäksi elektrolyyttejä, niitä voin antaa sitten hikilenkkien jälkeen palautukseen. Luultavasti poika innostuu niistä entisestään ja lisää vain jo ennestään koventunutta vauhtiaan... ;-)

Teimme Mörrin kanssa porkkanataivutuksiakin. Ai jukra kuinka Mörri innostui! Se oli aivan tohkeissaan kun sai tehdä taivutuksia, mistä kohtaa hän sen nyt saisi? Ensin tein kuten normaalisti ja Mörri oli niin innoissaan, että melkein vetäsi mun sormetkin kitusiinsa! Hetken kuluttua teimme eri tavalla kuin aiemmin, huomasin houkuttelevani Mörriä kääntämään päänsä oikealle, vaikka itse seisoin vasemmalla puolella. Mörri seisoi hetken paikoillaan ja kuunteli mun ääntä ja painoa selän päältä, mietti tovin ja käänsi viimein päänsä oikealle. HIEno poika, NIIN HIEno POIka! Sen jälkeen Mörriä ei estänyt enää mikään, vaan se käänteli röhkien päätään vuorotellen oikealle ja vasemmalle saaden aina porkkanan palan taivutuksestaan! Ja mun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa oikeaan suuntaan porkkanaa, hienoa!

Porkkanat loppuivat aikanaan ja viimeiseksi teimme pää-etujalkojen-väliin-taivutuksia. Oli tosi kiva katsoa Mörriä, se arvostaa, että hänen ajattelykykyänsä hieman haastetaan! Nytkin se oli tosi tyytyväinen kun oli oppinut uuden jutun, ei Tätin välttis tartte mennä puolelta toiselle, vaan hän saa SILTI porkkanan sieltä vastakkaiselta puolelta. Taisi olla oikea älynväläys Mörrille! :)

Niin kivaa oli, ettei Mörri enää meinannut haluta takaisin tarhaan. Hän olisi halunnut jatkaa leikkimistä! Otin otsatukasta poikaa kiinni ja yritin houkutella eteenpäin. Eikä, Mörri totesi ja haritti etujaloillaan, ei hän vielä halua! Sitten se yritti vilkuilla ruokapöydälle, selkeästi hän näkee vielä yhden kakkupalan siellä!

Sain kuitenkin pyydettyä pojan portille ja aukaistuani langat, Mörri meni kiltisti tarhaan. Viimeisen kakkupalan vein Mörrille iltaevääksi boxiin ja lisäsin hieman mysliäkin sinne. Syökööt nyt kerrankin kun saa, synttärit on vain kerran vuodessa! Että mä tykkään tuosta hevosesta... <3