Lähdimme juhlapäivää viettämään jo lauantaina, kun joka tapauksessa olin menossa tallille päiväheiniä viemään. Kysyin autossa äityliltä, että minkä verran hän jaksaa enää kävellä, kun takana oli monta tuntia kaupungilla. No ei hän nyt kyllä ihan kauheasti jaksa, joten valitsin meille retken nuotiopaikalle.
Tallilla otin portilla odottelevan Mörrin tarhasta ja harjasin sen edelleen hurjasti irtoavaa turkkia. Onko kellään muulla tällaista issikkaa, joka alkaa luovuttamaan talviturkkia heti talvipäivänseisauksen jälkeen 23.12 ja jatkaa sitä tauotta vielä toukokuussa?!? Ja luultavasti jatkaa tuonne kesäkuun puolelle, kun edelleen sitä turkkia riittää... "Vähän lähtee karvaa," totesi äiti. Do tell me!
Reppu selkään ja liikkeelle! Mörri hoksasi oitis, että ihmisillä on reput selässä ja tämähän tarkoittaa ruokaretkeä. Herra otti saman tien ruoka-asenteen päälle ja kiskoi laitumen suuntaan ja toiseen reunaan ja joka paikkaan missä vain vihreätä oli.
Kamalalla työllä sain sen pellon laitaan, jossa vasta sainkin tehdä töitä! Oli pakko keksiä jokin houkutin ja sanoin Mörrille, että nyt pitää mennä, äiti on jo tuolla ja meidän pitää ottaa se kiinni! Samalla hipsuttelin muka ravissa, jolloin Mörri innostui, joo, otetaan äityli kiinni! Sitten juostiin sen verran kovaa mitä painava reppu selässä pääsin juoksemaan.
Äitiä nauratti ja hän sanoi että anna reppu hänelle, niin pääset juoksemaan paremmin. Sanoin ettei tässä mitään hätää kunhan tuonne tielle päästään, mutta seuraavan pyrähdyksen jälkeen mun oli annettava se reppu äitille. Mörri oli aivan tohkeissaan, se söi ruohoa sillä aikaa kun mulla hengitys tasaantui ja sitten pinkaistiin tas äitin perään. Välillä Mörri päästi röhähdyksen ja sit mentiin!
Yritin tielle päästyämme ottaa reppua takaisin kannettavaksi, mutta Mörri oli intona menossa ja juoksemassa. Ei auttanut, oli mentävä! Äitiä huvitti, hyvää tekee kuulemma meille molemmille tuo juokseminen. No niinpä, olisi van ollut kivempaa olla ne lenkkaritkin, mutta olin varustautunut märän metsän varalta painavemmilla kengillä.
Koko ylös-alas-mutkainen hiekkatie meni mulla juostessa, ainoastaan jyrkimmässä alamäessä toppuutin vanhan herran menoa. Eihän mun reidetkään jaksa pistää vastaan kun roikun siellä narun jatkona!
Tie onneksi loppui aikanaan ja päästiin metsään polulle ja viimein otin repunkin selkääni. Olin jo poikki kaikesta tuosta juoksemisesta, mutta iloinen Mörrin innosta. Tarkkana vaan oli oltava jalkojen kanssa, juurakot ovat välillä hankalia!
Metsäpolun päässä oli tulipaikka ja parit pöydät penkkeineen. Katoksen alla vanhempi pariskunta sytytti nuotiota ja paikalla oli myös nuori nainen kahden koiransa kanssa. Koirat olivat uteliaita ja sanoin emännälle että saa tulla tutustumaan. Juttelin koirille ja ne tulivatkin ihan tohkeissaan tutustumaan ja nuuskimaan ja sain heti kaksi kaveria lisää. Kysyin että onko nää toyvillakoiria ja emäntä vastasi että se pienempi on, isompi on kääpiövillakoira. Sanoin koiria edelleen rapsuttaen että mulla on toi 400-kiloinen kultainen noutaja. Nainen nauroi ja sanoi että nyt tarttee kyllä ottaa kuva tästä sun kultaisesta noutajasta!
Mörri oli utelias koirien suhteen ja kun kumpikaan pikkusista ei hevosta pelännyt, Mörri pääsi nuuskuttamaan ihan kunnolla koiran kylkeä. Eikä koiraakaan haitannut, pienempi jopa lipaisi Mörrin turpaa pyytäessään jättiläistä leikkiin kanssaan!
Kiinnitin Mörrin pöydän vieressä olleeseen puuhun ja aloin purkaa repun sisältöä. Äiti katseli että jo meillä on ruokaa... Joo, ettei vaan tule nälkä! Mulla vaan ei ollut enää ollenkaan nälkä, kun olin juossut melkein koko matkan retkipaikalle. Jostain syystä ei ole koskaan maistunut ruoka moisen rääkin jälkeen, eikä ennenkään sovi syödä kun muuten tulee huono olo. Mörri tosin ei ollut kanssani ollenkaan samaa mieltä, vaan vaati saada porkkanapoletteja mahdollisimman pian ja paljon, kiitos!
Äiti kaatoi meille teetä termarista ja mä kauhoin kourallisen porkkanapoletteja Mörrille paperilautasen päälle. Paperilautanen oli sitä varten, ettei se vedä multaa siinä samalla napaansa, mutta kun lautanen tyhjeni, tuuli kuljetti lautasta. Lähdin perään ja totesin että olis pitänyt ottaa hevolle posliinilautanen mukaan! Vein lautasen nuotioon, missä pariskuntaa huvitti kovasti.
Pääsin itsekin syömään ja aina välillä laitoin Mörrille kourallinen herkkuja maahan. Riimunnaru oli sen verran pitkä, että Mörri yletti juuri sopivasti napostelemaan eväänsä kallion päältä. Jossain vaiheessa päätin kokeilla porkkanataivutuksia, ne kun on Mörrin mielestä niin kivoja. Menin ensin vasemmalle puolelle ja taivutettiin oikein hienosti sinne suuntaan. Sitten menin oikealle puolelle ja kaksi kertaa taivuttiin hyvin, mutta tämän jälkeen Mörri päätti ettei häntä taivuttelut nyt kiinnosta. Se piti turpansa mun käden kohdalla edelleen, mutta siirsi koko muun kropan oikean etusen ympäri ja viimeiseksi siirsi pään ohuen puun toiseltapuolen lähemmäksi. Vilkaisin äitiin, joka purskahti nauruun. Ja nauroi antaumuksella kun mä selitin että tällaista tää on meillä aika usein. Mörri oli varsin tyytyväisen näköinen itseensä, olipas hyvä juttu ja Täti antoi tuosta hyvästä vielä porkkanaakin!
Pariskunta kyseli katoksen alta, että mikä sen hevosen nimi on. Ennen kuin kerkesin suutani avata, niin äiti selitti että "Sen nimi on Mörri. Sillä on hieno islantilainen nimikin!" Kysyivät vielä että minkä ikäinen se on, johon minä vuorostani sanoin että vappuna se täytti 23vee. Ai niin vanha jo, totesi mies, johon äiti tohkeissaan vastasi "Joo, mutta ei sitä siitä huomaa, se on NIIN pirtsakka poika, koko matkan tänne juoksutti mun tytärtäkin!" Mua hymyilytti äiti, mutta totesin sitten vielä miehelle, että ruunahan tuo on ollut jo yli 20 vuotta, mutta kyllä se vielä muistaa mitä tammojen kanssa tehdään ;-) Pariskuntaa vain nauratti meidän kuvaus Mörristä.
Sitten oli aika pakata tavarat takaisin reppuun ja suunnata tallia kohti. Metsäpolku meni vallan nätisti, mutta kas, tiellä otettiin taas juoksukivaa mun raahautuessa narun jatkeena. Voi hyvänen aika sentäs, poitsukkeli oli aivan yhtä menopäällä kuin mennessäkin ja mun ei auttanut muuta kuin yrittää parhaani! Jossain vaiheessa sain vauhtia niin paljon, että Mörri pääsi jo laukallekin, mistä se innostui totaalisesti. Wuhuu, tämä poika pistää vaihdetta silmään!
Äitin nauru kuului välillä edestä ja välillä takaa, kun me mentiin Mörrin kanssa tietä pitkin juosten, syöden, juosten, syöden. Äiti totesi että Mörrillä on kauniit liikkeet, se juoksee kauniin näköisesti. Tottakai kun herra oli siihen malliin täpinöissään että sinkoili niska komealla kaarella etupolvien noustessa ylemmän kuin sen kyynärät! Pikkasen oli esittelynhaluinen poika!
Pellolle päästiin vielä suhteellisen hyvässä järjestyksessä, mutta tunsin selkeästi että herralla oli nyt liikaa virtaa. Pidin Mörriä riimusta kiinni ja talutin hauis pullistellen voimiensa tunnossa olevaa hevostani. Se kuitenkin kiinnitti huomionsa ruohotuppaaseen, jolloin laskin riimusta irti. Hengitin aivan rauhallisesti, haukottelin ja olin rentona. Pieni askel kerrallaan menin eteenpäin ja yritin saada hevosen samaan mielentilaan. Äiti oli jäänyt odottamaan meitä ja Mörri muutaman sievän käyntiaskeleen ottikin, mutta sitten pääsi riemu valloilleen. Mörri vinkaisi, veti päänsä alas ja otti sellaisia lyhyitä laukka-askeleita niin kauas sivulle kuin naru antoi periksi ja alkoi sitten hurjan ja rytmikkään pierupukittelun. Multa pääsi naru irti ja Mörri jatkoi pierupukittelua täynnä riemua! Hetken kuluttua se oli saanut elämänilonsa esitettyä ja jäi sitten tyynesti seisomaan ja odottamaan kymmenen metrin päähän.
Äiti katseli silmät suurina ja mä kävelin kaikessa rauhassa Mörrin luokse ottamaan riimunnarun takaisin käsiini. Äiti totesi että on se hyvä ettei se tuon pidemmälle lähde. Sanoin että maksimissaan se olisi hilpaissut 50 metrin päähän tallille ja se olisi ollut ihan ok, mutta kyllä se tietää missä namitasku on. Ja onhan meillä luottamus kohdillaan, ainakin tähän asti se on jäänyt odottelemaan vaikka on pelottavassakin tilanteessa päässyt irti.
Tallille päästiin loppumatka kommelluksitta ja vein Mörrin porkkanan avustuksella tarhaan. Vein heinät metsätarhan puolelle Volfaa ja Mörriä varten ja Kellylle sen oman satsin. Volfa meni syömään, mutta Mörri jäi portille notkumaan ja katsomaan mitä meillä oli suunnitelmissa. Otimme loput eväät esille ja istuimme pihalla niitä natustellen.
Mörri kävi juomassa ja kerroin äiteelle, että mäkin yleensä otan juomavettä, mutta vain tuosta tarhan ulkopuolella olevasta astiasta. Lähdevettä on siis hevosille tarjolla! Sitten kerroin että kun Mörri oli kurssilla vieraassa paikassa, se kieltäytyi juomasta sikäläistä vettä. Meidän poika kun on tottunut lähdeveteen! ;-) Äitiä nauratti, vai että oikein lähdevettä.
Sitten kerroin sen, kun Annikan kanssa juttelimme samasta asiasta ja sanoin että jos tuo mun puskapolle saa lähdevettä, niin kyllähän Annikan kisatykki-Bakkuksenkin on sellaista saatava! Johon Annika tuumasi että mitähän ne sanoo jos hän tilaa Bakkukselle Eviania suoraan tehtaalta, puolen litran pulloissa...
Mörri seurasi kiinnostuneena, kun innostuin esittämään ponketiponketia äitille. Kerroin ja näyttelin jutun viime vuodelta, että tuolla laitumen puolella me Mörrin kanssa juoksenneltiin, hypittiin, sätkittiin, päristeltiin ja sinkoiltiin, kunnes Mörri yhtäkkiä seisahtui ja näytti totaalisen kyllästyneeltä ja katsoi mua syvästi säälien. Minä yritin saada hepsun uudestaan innostumaan ja varmaan kymmenen minuuttia sinkoilin, päristelin, potkin jalalla taakse ja kävin välillä läpsäsee Mörriä takamukselle ja hihkaistuani "Hippa!" juoksin karkuun, eikä Mörri reagoinut mitenkään. Kunnes tajusin että naapurin isäntä seisoi pihallansa ja seurasi nauraen mun touhuja. Pahuksen vieraskorea polle! Ja sillä sekunnilla kun mies meni talonsa taakse, Mörri lähti uudelleen hyppimään ja päristelemään. Juuh, kiitos... Äiti nauroi ääneen jutulle, hän voi hyvin kuvitella tilanteen :D
Vimoset namit vielä vein Mörrille ja Volfalle ja Kelly sai rapsutuksen. Sitten olikin hyvä lähteä ajelemaan kotiin juoksentelusta väsyneitä jalkoja lepuuttamaan. Oli mukavaa saada äiti kylään! <3
