Ja sairikselle...

Tuulikin kanssa teimme yhteistyötä saadaksemme Mörrin etukaviota hieman vuoltua. Siinä oli pieni halkeama, minkä kyllä huomasin kun niitä edellispäivänä vuolin. Olin jo siistinyt sitä, mutta se oli noussut hieman lisää ja reuna repsotti ikävästi. Tuulikki piti kaviota ilmassa ja mä lainasin Karilta leikkureita. Pitääkin ostaa isot kärkileikkurit itselle, ettei tarvitse Karin työkaluja kolhia. Ja ne olivat hieman pienehköt moiseen työhön, mutta otimme pikkuisen palasen kerrallaan. Sitten oli vuorossa viilausta, ettei reunaan jäisi terävää särmää.

Oikein hyvin saimme kavion yhteistuumin kuntoon ja Mörri näytti olevan tyytyväinen. Aloitin pojan harjaamisen, mulla oli mielessä pieni lenkki, ei mitään pitkää kun edellisenä päivänä olimme kovalla reissulla Ögn-tamman perässä. Laitoin huovan pojalle selkään ja sitten olimmekin jo valmiita.

Kipusin Mörrin selkään jakkaralta ja lähdimme reippaasti päristellen liikkeelle. Käänsin pollen pellolle ja melkein heti Mörrillä nousi pää, hän ei halua tänne! Edellisellä viikolla meillä oli tilanne pellon kautta mennessä, Mörri pelästyi pahan päiväisesti ilmeisesti karhun tai ilveksen hajua ja panikoi. Sehän silloin karkasi käsistäkin, kun tulin oitis alas kun sen pää nousi taivaisiin. Onneksi se ei kauaksi juossut, vaan jäi odottamaan mua. Mutta koko kotimatkan (talutuksessa) se painoi kuolaimettomia vasten ja välillä kääntyi katsomaan ja puuskautti sieraimista ilmaa varoittaakseen minuakin.

Nyt sitten samaan paikkaan mennessä tuli stoppi, minkä kanssa työskentelimme hetken. Kiersimme pienen viheralueen ja tulimme sitten takaisin tallille päin. Jos on liian peloittava paikka, niin ei meidän ole mikään pakko sinne mennä.

Tulimme kohtisuoraan tallitielle ja tuumailin, että mehän voimme mennä laitumien taakse, siellä ei ollakaan pitkään aikaan käyty kävelemässä. Mörri pysätyi asvaltoidulle tielle ja mietti hetken hieman jo rauhoittuneena. Yhtäkkiä se nosti päänsä korkealle, enkä kerennyt edes ajatella alastuloa, kun Mörri pelästyi jotain tallilla olevaa ja singahti tolpiltaan vastakkaiseen suuntaan eli vasemmalle. Mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä, hevosen liike oli niin nopea! Rysähdin kyljelleni asvalttiin ja jäin siihen tokkurassa makaamaan.

Tajusin, että Mörri ei juossut kauemmaksi, ihmetteli vain että mihin se Täti jäi. Seuraavaksi tajusin että se kumma huuto tuli mun keuhkoista ja yritin hillitä sitä ettei Mörri pelästy uudestaan. En onnistunut vetämään happea keuhkoihini ollenkaan, vaan pystyin vaan jatkamaan huutoa, se sitäpaitsi hidasti keuhkojen tyhjentymistä. Kun keuhkot olivat tyhjät, Mörri tuli nuuskaisemaan mua ja lähti juoksemaan tallille. Sain vetästyä happea keuhkoihin ja sitten alkoikin se kiroilu (hieman hävettää tuo manailu, mutta kun sattui!).

Tuulikki otti Mörrin kiinni ja vei pojan takaisin tarhaan. Kari tuli vierelle ja sanoin että pitää hetki hengähtää ja varovasti käännyin selälleni. Analyyttinen osa mieltäni teki inventaariota, mihin sattuu, mihin sattuu liikaa, liikkuuko kaikki minkä pitää ja olenko oikeasti tajuissani. Pikkuhiljaa sain itseni vasemmalle kyljelle, josta Kari jeesasi mua tolpilleni. Voi jessus, että sattui! Oikealle jalalle ei voinut laittaa painoa ollenkaan, lonkka ei kestänyt ja tuli mieleen että se on murtunut. Taju meinasi lähteä.

Kari mietti että jos hän hakisi auton ja tulisi sillä hakemaan mut tallille. Hetken aikaa hänen kuitenkin piti odotella, menin kuulemma aivan kalpeaksi ja tunsin että taas olin hämärän rajamailla. Menin takaisin kyykympään ja nojasin kyynärpäillä polviin, kunnes hieman helpotti. Kari lähti hakemaan autoa ja hitaasti liikkuen pääsinkin jo kyytiin. Istuin hetken pihalla penkillä, Kari ja Tuulikki miettivät miten saavat mut kotiin. Mä tilasin lääkäriin ajan, soitin miehelleni ja Kari lähti kuskaamaan mua kotiin. Tuulikki toi mun auton, joten mies pääsi kuskaamaan mut samantien terveysasemalle.

Parit röntgenkuvat otettiin, lonkassa murtumaepäily, passitus Jorviin, jonne mua ei otettu vastaan, kiikutus Töölön tapaturma-asemalle, jossa vietinkin sitten useamman tunnin ennen kuin pääsin lonkan viipalekuvaukseen. Ei siellä murtumaa ollut, onneksi, joten pääsin vielä aamuyöstä kotiinkin.

Seuraavana päivänä en meinannut päästä ylös sängystä, kesti reilu puoli tuntia, että pääsin makuulta jaloille. Nyt viikkoa myöhemmin en edelleenkään voi liikkua nopeasti, mutta sentään vessassa käynti ei kestä sitä puolta tuntia... Ja nää kammottavan suuret mustelmat paranevat kyllä, vaikkakin hitaasti. Mörri oli aivan kunnossa, olen käynyt sitä moikkaamassakin ja oli mielenkiintoista seurata kun se ja Töggur tulivat hyvin varoen mun luokse. Töggurkin nuuskutti mun lonkkaa aivan aivan varovaisesti, kumpikin tajusi ettei nyt ole sopiva aika riekkua. Ja Annika kävi ratsastamassa Mörriä tuossa viikonloppuna ja Mörri oli ollut aivan meno päällä. Mulla nää ratsastukset ovat nyt hieman jäissä, en uskalla edes taluttaa hevosta. Yksi pienikin nykäisy satuttaa, joten annetaan vielä hetken olla.

Mulla oli kuitenkin mielessä, että jos olen ensi viikonloppuna kunnossa (kunnommassa), niin tekisin niitetylle pellolle pienen agility-radan Kellylle ja Mörrille. Mörri luultavasti tuskastuu totaalisesti moiseen humpuukiin, paitsi ehkä jos ruokaa on tarjolla, mutta Kelly-neiti voisi tykätäkin pienistä puomiesteistä ja kartiopujotteluista. Kelly on tosi fiksu poni ja aina hörisemässä tutuille ja se oppi mun tavan pysähtyä lenkillä ihan älyttömän nopeasti! Tuo maastatyöskentely on nyt pienen aikaa mun ja Mörrin juttu, koska satulaan mulla ei ole hetkeen asiaa. Mutta se ei haittaa, ratsastus ei muutenkaan ole mulle se tärkein asia hevosissa, vaan yhdessäolo ja yhteisen sävelen löytyminen.

Jukra, mä taidan nyt olla niin innoissani tuosta agilitystä, että taidan mennä suunnittelemaan rataa! :D

Vauhtia töppösiin!

Olin sopinut Ninan kanssa, että hän tuo uuden tammansa meidän tallille kesälaitumilta, että voin hieman vuolla neitokaisen kavioita. Ögn-tamma on uusi jäsen Mörrin vanhassa laumassa ja kun kerta lähekkäin asutaan, niin samalla sitä voi jeesata uutta omistajaa.

Pääsin sen verran ajoissa tallille, että hain Mörrin ensin vuoluun. Tosin siirsin ensin Töggurin talvilaitumen puolelle ja päästin sitten Kelly-ponin johtajan seuraan. Kerroin myös niille, että kohta saadaan vieraita, Ögn-tamma tulee meitä moikkaamaan!

Ei niitä Mörrin kavioita kauheasti tarvinnut vuollakaan, lähinnä hieman viilailla reunoja. Olin jo kolme jalkaa saanut vuoltua, kun näin Niinan ja Ögnin tulevan tietä pitkin. Mörri ja Töggur olivat päät ylhäällä, kuka tulee kylään? Kumpainenkin hörisi tohkeissaan ja uteliaana, Mörri ei tiennyt miten päin olisi seissyt. Tuumailin että saankohan mä ollenkaan tuota viimeistä jalkaa viilailtua kun herrasmies-ratsu oli niin piukeana niska kaarella.

Ojensin kättäni Ögnille nuuskittavaksi ja hämmästelin kun neitokainen oli niin piskuinen! Niin PIENI issikka, mini-issikka suorastaan! Säkä oli varmaankin jotain 130cm, siro pää oli puolet Mörrin pään koosta! Ja niin piskuiset kaviotkin sillä oli, melkein kuin pikku-iippana Kellyllä!

Mörri kuitenkin rauhottui paikalleen ja sain vimosenkin takajalan viilailtua. Sitten menin Ögnin luokse ja erittäin kauniisti tamma piti jalkojaan tarjolla, sain kaikessa rauhassa vuolla ja viilata. Eipä niissä mitään isompia ollut, ristikkäisissä kavioissa oli enemmän kulumaa ja se mietitytti. Oikea etunen ja vasen takanen olivat reunoiltaan röpelöisemmät kuin muut. Hieman otin kulmatukia pois ja siistin reunoja, mutten paljoakaan muuta. Kulumaa oli kaikissa kavioissa, mutta tammalta on otettu vasta jokunen viikko kengät pois ja kavio ei ole vielä kerennyt kasvuvauhtiin. Kaviot olivat muuten mielestäni ihan hyvässä kunnossa, kunhan vain huolehtii viilaamalla ettei vanhoista naulanrei'istä lohkea palasia niin helposti.

Mulla olikin jo vallan mainiosti lämmin, mutta Mörri vielä piti varustaa. Harjasin poikaa ja Nina katseli että siitä siis lähtee vielä noin paljon karvaa. Juu, lähtee, on lähtenyt jo maaliskuusta lähtien... Ja kun sen harjaa takaisin tullessa, edelleen lähtee se sama määrä...

Satula selkään ja kumpikin menimme jakkaralta selkään. Nina meni Ögnin kanssa edellä ja Mörri lähti rehvastellen Ökön perään. Alkoi naurattaa, Mörri katseli sivusilmällä Tögguria, "Hah! Mä pääsen tamman kanssa! Hah!"

Mutta kiirettä piti Mörrillä. Se sai tosissaan pistellä töppöstä toisen eteen, Ögn-neiti oli nimittän tosi hurja kävelijä! Mörri päristeli tohkeissaan ja kipitti tamman perään ja pian lopetti päristelyn, koska happi uhkasi loppua. Mulla oli vatsalihakset tiukkana, kun yritin olla nauramatta ääneen, hoin vaan että "Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika". Mun ratsu reima oli NIIN täpinöissään uudesta neitokais-tuttavuudestaan, että se ei edes tajunnut välillä menevänsä töltillä kun piti päästä ihanan tamman häntään kiinni! Ja kyllä, huomasin todellakin, että Ögn on juuri niin ihanan värinen kuin mistä Mörri tykkää, eli rautias! :D

Matka jatkui Mörrin kiiruhtaessa ja kun pääsimme ensimmäiselle tölttipätkälle, päätin että ravilla mennään. Jos koko matka menisi samaa vauhtia, niin Mörri olisi pahassa pulassa. Mörri lähti innolla perään ja niska kauniilla kaarella menimme hyvin reipasta ravia. Mörri oli hieman hämmentynyt kun menimme normaalia pidemmälle ravilla, mutta jatkoi sitten juoksemista. Ja kun pääsimme ekalle laukalle, Mörri alkoi tajuta että tässähän saa tosissaan tehdä töitä että perässä pysyy!

Käynnissä Mörri alkoi jo jäädä, mutta otti sitkeästi kiinni kaunista tammaa. Kun hihkaisin tuttuun tapaan, että "Auto takaa!" niin Mörri normaalin käynnin (tai kapealla tiellä pysähtymisen) sijaan pinkaisi kiiruusti edellä kulkevan häntään. Jahas, vai niin. Saman se teki joka kerta kun auto tuli jostain suunnasta, piti ottaa tamma kiinni! Olikohan sillä suojelunhalua ilmassa, koska se ei ole tehnyt tuota muille kuin Kronalle aiemmin.

Sitten pääsimmekin Etelälahteen, missä tuli autoja vastaan ja yhdessä kohdassa kaksi miestä kysyi että voiko noilla hevosilla vetää. Voi näillä, vastasin. Kun heillä olisi vaunu mitä pitäs vetää. Kävi ilmi että he olisivat tavinneet asuntovaunulle vetoapua, ja mua nauratti, ei nämä ehkä ihan kuitenkaan mitään asuntovaunua vedä, kun ei ole vetovaljaita ja sitten on asuntovaunun järkyttävän vaarallinen aisa, yms. Olin ymmärtänyt kysymyksen lähinnä retoriseksi tai yleiseksi tiedonhaluksi pienistä hevosista. Noh, jatkoimme matkaa, mua nauratti tällä hetkellä about kaikki!

Pääsimme nätisti puomin ohi ja kerroin Ninalle, että tuonne toiseen suuntaan voi jatkaa aika pitkän matkaa,  sinne voi ottaa eväät mukaan ja siellä on parit ihan kivat laukkamäet. Sellainen meillä oli edessä muutenkin, lähdimme laukalle ja se jatkui ja jatkui ja jatkui! Wuhuu! Mörri otti gepardit pitkästä aikaa, viimeeksi ollaan menty tätä vauhtia lumien aikana! Huh, Mörri oli aivan puhki moisen jälkeen vielä osittaisessa talviturkissansa, mutta vielä sinnitteli ravilla loput mäestä kaunistuksen perään.

Koko matka oli samanlaista, paitsi nyt alkoi ne alamäki-ravit. Kun ei vanhaherra jaksanut pysyä pari vuotta nuoremman tamman peesissa, vaikka nopeutta oli tullut rutkasti lisää viime talvena, niin keinolla millä hyvänsä piti saada tammaa kiinni. Mun osana oli ohjilla ja istunnalla pidättäminen, alamäkeen, varsinkaan niin jyrkkiin kuin meiltä löytyy, EI ravata!

Kaikki laukkamäet menimme kuitenkin intopiukeena ja Mörri oli väsyneempi ja väsyneempi. Viimein mun oli pakko pysäyttää ja pyysin Ninaa odottamaan hetken. Kerroin että me taidetaan nyt tästä lähteä kotiin, Mörri on niin märkä, että koko etuosa valuu hikeä. Aivan kuin olisin sen j pessyt letkun kanssa! Sanoin kuintenkin että meidät voi aina halutessaan tulla hakemaan lenkille, tämä vauhtikuuri teki terää Mörrille! :D

Me siirryimme polulle talutuksessa ja ensin Mörrin oli levättävä. Hetken se katsoi tamman perään, mutta puuskahti sitten pää alhaalla, poika-rukka. Seisoskelimme muutaman minuutin ja Mörri oli niin poikki ettei edes heinä maittanut. Hiljalleen lähdimme kuitenkin liikkeelle ja kävelimme ensin normaalia hitaammin. Aikamme kuljettuamme Mörri jo piristyi ja jatkoimme jo reippaammin.

Kipusin Mörrin selkään sellaisessa kohdassa, missä oli pitkä suora ja pari puuta maassa talven jäljiltä. Mörri lähti taas innolla liikkeelle, itsestään se poika oli jo ravissa. Mutta yli ei jaksanut hypätä, vaan astui sievästi jalkojaan nostellen runkojen yli. Hieno poika, tuntee rajansa! Mörri toi mut hyvässä kuosissa polkua pitkin tielle, jossa pidimme ensin pienen tauon. Lavat olivat jo kuivaneet, mutta heti puomin jälkeen tulin uudestaan alas selästä.

Taluttelin Mörriä, joka napsi pientareelta ohikulkeissaan heinää. Tuli mieleen, että sehän voi vallan mainiosti syödä matkalla, saadaan liikuttua pikkuhiljaa, mutta liikunta verryttää sopivasti rasitukseen joutuneet lihakset. Paluumatka tallille kesti siis hieman kauemmin, mutta mulla oli aika hyvä olo.

Olisi tosi kiva päästä uudestaan Ögnin peesiin, varsinkin jos se saa Mörriin noin hauskan vaihteen päälle. Huvitti tuo mun ruunan rupsukka, sille aina välillä iskee tuo esittämisfiilis ja sitten pitää päästellä ja näyttää että kyllä vanhassakin vielä virtaa riittää!

Koko perheen sunnuntai

Olimme sopineet Vilman kanssa, että hän tulee koko perheen voimin Mörriä moikkaamaan. Menin jo aiemmin tallille, mielessä oli hieman huoltaa Mörrin kavioita. Ja syytä olikin, vasemmassa etusessa oli pieni halkeama ja sitä piti hoivata. Itseasiassa se mun pitää vielä tänään paranella ja viilata lisää sitä reunaa, ettei se tartu mihinkään ja lohkea. En paljoa jaksanut, kuumuus veti mehuja ja näin kesällä kaviot ovat järkyttävän kovat. Hyvässä kunnossa ne kaviot muuten on, aika hyvin olen saanut niitä pidettyä kuosissaan.

Päätin että nyt ei laiteta Mörrille satulaa kun on niin kuuma, vaan laitamme huovan ja ratsastusvyön. Vilma tulikin jo paikalle ja hänellä oli alkeiskurssia varten ostettuna kaikki varusteet. Ja oli muuten neiti kasvanut sitten viime näkemän, varmana yli 10cm tullut pituutta lisää! Vilma kipusi Mörrin selkään ja annoin Mörrille namin kun kerta seisoi niin nätisti paikoillaan.

Lähdimme kävelemään tietä pitkin kohti metsäreittiä minun vetäessä letkaa. Mörri tuli perässä ja Vilman vanhemmat ja pikkuveli Verneri tulivat perässä. Juttelimme siinä kävellessä ja Vilma kertoi odottavansa innolla tulevaa alkeiskurssia, se kun olisi leiri. Sieltä saa oman hoitohepan ja minäkin tykkäsin ajatuksesta, leirillä oppii niin paljon mitä ei välttämättä tavallisella kerran viikossa alkeisilla opi. Leirit on kuitenkin niin intensiivisiä että mieleen jää aivan eri tavalla muistijälki, lihasmuistista puhumattakaan. Ratsastamaan oppii vain ratsastamalla.

Käännyimme metsään ja katsoin tarkkaan että Mörri tulee nätisti perässä. Ojan ylitys sujui extra-huolellisesti, Mörri katsoi HYVIN tarkkaan mihin kavionsa laittaa ja sai palkinnoksi namin. Kehuin poikaa, juuri näin pitää mennä!

Jatkoimme polkua pitkin ja sitten käännyin liian aikaisin ylärinteeseen. Kyllä siitä pääsi, mutta aika raskasta oli! Mörri tuli varoen kivikko-sammalikossa ja kantoi ratsastajansa varoen ylös samalla kun minä puuskutin raskaasti. Meidän olisi pitänyt kiertää yksi suuri siirtolohkare, mutta tulimmekin suoraan kaatuneelle rungolle, jonka sitten kiersimme.

Jatkoimme polkua ja tulimme kohtaan missä tiesin Mörrin haluavan mennä kovempaa, edessä oli nimittäin parin metrin jyrkkä nousu. Se on hevoselle helpompi mennä juoksemalla, joten kehoitin Vilmaa ottamaan kiinni ratsastusvyöstä. Itsekin juoksin saman kohdan ja Mörri tuli reippaasti perässä. Vilma pysyi selässä kuin vanha tekijä, todella hienoa!

Hetken mun piti miettiä että mihin suuntaan menemme, mutta kun lähdin kulkemaan, Mörri seurasi nätisti perässä. Se olisi kyllä ilmoittanut, jos olisin mennyt väärään suuntaan. Mulla oli mielessä, että jos sittenkin tipahdan olinpaikan suhteen kartalta, niin pistän Mörrin kulkemaan edellä, se tuo mut kyllä kotia sieltä. Mörrin lahjoja ei ainakaan vielä tarvittu, vaan löysin seuraavan tutun kohdan hieman eri näkövinkkelistä tosin.

Pian olimmekin hakkuuaukealla ja pidin huolen että Mörri tulee varovasti jyrkistä kohdista alas. Mörri nuuski rinnettä kuin ei olisi koskaan siihen astunut ja tuli alas äärimmäisen varoen. Sitten se katsoi mua melkoisen tyytyväisenä itseensä, joten pakko oli palkita namilla. Hitsi vie, mun hevonen on vieraskorea kuin mikä. Ja näyttää vielä varsin omahyväiseltä sen päälle! Se tietää aivan tasan tarkkaan mitä sen pitää tehdä ja kuinka käyttäytyä, mutta sitten se välillä intoutuu riekkumaan.

Käännyimme hakkuualueen jälkeen pajupuskasta oikealle ja hetken kuluttua oli taas alamäki edessä. Kävelin siitä mistä halusin Mörrin kulkevan ja niinhän se poika tekikin. Hieman oli vaativampaa maastoa, koska tulimme vanhemmalle hakkuualueelle ja siellä oli syviä uria, missä työkoneiden renkaat olivat menneet. Meinasin kävellä polun ohi ja örri ihmetteli että mites hän nyt pääsee tuonne kääntymään täältä urasta kun selässä on kallisarvoinen lasti, mutta hyvin se klaarasi tilanteen.

Pian sukelsimme taas metsään ja otimme hieman juoksua ylämäkeen. Polku oli selkeä ja hyvä seurata, maasto muuttui kallioisemmaksi ja kuivemmaksi. Kallion laella pysäytin porukan ja annoin Mörrille omenan hyvästä työstä. Hieman hämmentynyt Mörri otti omenan ahneena kuitenkin vastaan, se ei olekaan aikoihin saanut satulalaukusta evästä!

Jatkoimme matkaa ja Mörri kulki melkein mun kantapäillä. Jossain vaiheessa mun oli pakko pyyhkiä omenalta niin houkuttelevasti tuoksuva käteni sammalikkoon, kun meillä alkoi olla todella ahdasta menoa. Sen jälkeen Mörri rauhottuikin ja kuuntelin kuinka Vilma komensi aina välillä Mörriä. "Pää ylös sieltä, Mörri!" taisi olla se yleisin, kun Mörri-herra oli turpa maassa heiniä hamuamassa. Sitten kuulin sen myös, kun Vilma naksutteli Mörrille, joka ei liikkunutkaan. Sitten kuului uusi naksutus ja varmasti Vilma oli antanut pohkeitakin, kun Mörrin askeleet alkoivat taas kuulua.

Tuli mieleen, että on varmasti hyvä mennä ensin tavalliselle alkeiskurssille, joko leirille tai viikottaisille tunneille ja niiden jatko-osioille, kuin opetella ratsastamaan suoraan issikalla. Nyt tarkoitan tällaista puskaissikkaa, tunti-issikoilla alkeet on myös hyvä vaihtoehto. Varsinkin jos ratsastamaan opettelee Mörrin kanssa, niin sehän toimii aivan erilailla kuin normiheppa. Kun se useimmiten toimii erilailla kuin normi-issikatkin, niin muiden hevosten ratsastuksessa saattaa tulla ihmeellisiä ongelmia. Mä kun olen opetellut vaellusissikoilla nämä hommat, niin mulla on aika hatarat opit pohjalle. Ei sillä, hyvin olen pärjännyt muillakin hevosilla, mutta se oikea kunnollinen alkeiskurssi olisi hyvä. Tai jatkokurssi mun tapauksessa, missä tehdään pohkeenväistöjä ja jotain taivutuksia. Huomaan kyllä osaavani kaikenlaista kun joku jotain liikettä kuvailee, mutta Mörrin kanssa varsinkin meillä on ne omat jutut. Ja juuri tuo liikkeelle lähtö, aika harvoin mä käytän pohkeita ensisijaisena apuna. Yleensä aina ensin äänimerkki, naksutus, joka voimistuu jos ei liikettä tule ja sitten vasta tulee pohjeavut mukaan. Enkä mä kovastikaan mieti mitä siellä selässä tulee tehtyä, mä vaan teen ne mitä pitää saadakseni halutun reaktion. Sen takia olisi älyttömän hyvä, jos joku hyvä ratsastaja kävisi aina silloin tällöin palauttamassa ratsuni ja minut maan pinnalle... ;-) Mörri toimii osaavalla ratsastajalla loistavasti, kun vain väistöissä on järkeä. Suoralla tiellä on turha pyytää sulkeisia, eihän siellä ole edes puita mitä väistää!

Eräs risteyskohta tuntui tutulta ja muistin että puron toiselta puolelta meni polku takatielle. Me jatkoimme kuitenkin matkaa ja valitsin hetken kuluttua vahvimman polun, siinä oli muistamani merkitkin. Jossain vaiheessa mietin kyllä että mitens me löydetään se pieni metsäaukea, kun me jo tupsahdimme sinne. Jahas, ei se sitten tän vaikeampi ollutkaan!

Polku jatkui aukean toiselta reunalta ja Mörri alkoi painaa päälle. Hän oli sitä mieltä, että tässä olisi hyvä mennä hieman vauhdikkaammin! Vilma piti ratsun kuitenkin pois mun kantapäiltä, mikä oli varsin mukavaa ;-)

Melkoisen pian olimme jo hakkuuaukealla ja piti katsoa tarkkaan mihin astui. Mörri tuli sievästi mun takana ja asetteli kavionsa niin etteivät ne lipsuneet. Vilma istui selässä kuin tatti ja pääsi tosi helpolla. Eikä aikaakaan kun olimme jo takaisin tiellä.

Vilman isä lähti mun kanssa juoksuttamaan Mörriä, joka näytti taas tilanne-älykkään puolensa. Koska hänellä oli huopa selässä, silloin pitää mennä "tikkuravia", ettei lasti tipahda matkalle. Samaahan se tekee mun kanssa, se vaihtaa normiravin lyhyemmäksi askeltaa, jolloin meno ei pompota niin paljoa. Ihana! Oli ansainnut namin :)

Matti, Vilman isä kehui meidän maastoja, hienoa vanhaa metsää ja mahtavia polkuja. Ja tuota metsää riittää! Kerroin, että vaikka meitä nyt väsyttää, niin antaas olla kun ollaan haahuiltu Mörriäisen kanssa monta tuntia mustikassa, sitten sitä vasta onkin kintut hellinä! Olen itsekin metsäihmisiä, kuten Mörrikin.

Tallilla Mörri sai täyden porkkanapussin huomion ja melkein jäi myslit syömättä! Poika oli aivan tohkeissaan saadessaan porkkanaa, varsinkin koko kilo näytti maistuvan erinomaisen hyvältä! Toisen pussin säästin myöhemmäksi, iltapalaksi meni kolme porkkanaa loppujen myslien kanssa. Sitten olikin aika päästää poika laitumelle ja mennä ihailemaan Kelly-neitoa koko 86-senttisessä kauneudessaan!

Oli tosi kivaa, että viimein uskalsi päästää Vilman Mörrin selkään, tuo mun ratsu kun on ollut ylipirteä viime aikoina. Nyt kun on ollut kuumempia ilmoja, hepat ovat rauhoittuneet ja turhat hörhellykset ovat jääneet pois. Tai sitten ei, saa nähdä mitä seuraava kerta tuo tullessaan! ;-)

Kavereita moikkaamassa

Päätimme Tuulikin kanssa lähteä katsastamaan vanhat kesälaitumet ja kaverit Nuuksion puolelle, Mörrillä kun on siihen suuntaan useinkin veto päällä. Minua vaan mietitytti se, että saanko mä enää poikaa sieltä pois ollenkaan kun vanha lauma on siellä. Harjatessa huomasin, että sään kohdalla alkoi näkyä jo kaunista kesäkarvaa, se oli sileää, kiiltävää ja hehkui lempeää punaista punahallakolle tyypilliseen tapaan.

Töggurille tuli tossut jalkoihin Rinteentien ajaksi, siinä kun on paikoin soraikkoa, mutta Mörri ei onneksi aro kinttujansa. Töggurkaan ei normaalisti tarvitsisi popoja, mutta tuore ruoho on lievästi kuumentanut etukavioita. Kuten normaalisti, meno Rinteentiellä oli hidasta, Töggur ei tykkää ollenkaan lähteä siihen suuntaan. Jossain vaiheessa Mörri jo kiskoi Töggurista ohi ja olin aivan tohkeissani. "Tuulikki, kato mitä tää tekee! Mörri menee keulilla!" Pojalla oli varmaankin jo mielessä että hän menee NYT sinne kesälaitumille ja sillä sipuli! Töggur tosin otti keulapaikan hetken kuluttua, mutta pariin kertaan Mörri tuli jo rinnalle :)

Puomin jälkeen Tuulikki otti Töggurilta lenkkarit pois ja mä tulin alas kiristämään satulavyötä. Ensin meinasin että se on tarpeeksi kireällä sittenkin, mutta kun yritin päästä takaisin, se kiepahti. Oukkei, laitetaan sitten reiällä kireämmälle. Ei se edelleenkään kovin kireällä ollut, enkä raatsinut kamalan kireälle laittaakaan kun oli niin kuuma ilma. Sitäpaitsi Mörri oli jo lavoista märkä, hällä kun on talviturkkia edelleen jäljellä.

Sitten olikin vuorossa tölttiä ja ripaus laukkaa. Mörri meni oikein nätisti laukkaakin ja pysytteli visusti Töggurin peesissä. Töggur taisi olla hieman ihmeissään, kun Mörri oli niin menossa, mutta kulki kuitenkin tyytyväisenä edellä. Polulle päästyämme Töggurkin innostui ja Mörri tietenkin perään. Parissa kohtaa oli laukannostot kummankin heposen aivan pakko tehdä, nauroin ääneen kun meillä oli niin hauskaa!

Yhdessä kohtaa polkua on sellainen suora, missä Tuulikki kysyi että uskallatko mennä ravissa noiden kaatuneiden puiden yli. Mullahan on jonkun sortin hyppykammo, mutta ne 10cm paksut maassa makaavat puunrungot eivät nyt niin kauheilta näyttäneet. Juu, mennään vaan! Ennen maassa olevia puita piti kuitenkin vetästä itsensä hevosen niskaan kun siinä oli matalalle kaartunut puu, mutta suoriuduimme siitä vallan mainiosti ravissakin. Mua jännitti nää "esteet", mutta Mörri meni ne aivan normikokoisilla raviaskelilla yli tyyliin: "...näitä edes esteiksi voi sanoa..." Olin tosi ylpeä itsestäni, heh!

Pian tulimme kohtaan, missä vasemmalta lehahti jokin iso lintu lentoon. Molemmat hevoset sävähtivät, mutteivät sinkoilleet mihinkään. Taisi olla tyttö-metso! ;-)

Tuulikki sanoi että käännytääs tutulta polulta pois ja mennään toista kautta. Sopii mulle! Töggur meni kiltisti toiselle polulle ja Mörri teki stopit. Ei. Hän EI halua sinne, kun hän haluaa kesälaitumelle. Hän. Haluaa. Kesälaitumelle. Yritin selittää että me ollaan menossa kesälaitumelle, mutta että mennään toista kautta. Kesti aikansa saada poika Töggurin perään, mutta suostuihan se viimein. Kiertelimme uutta reittiä ja ajattelin etten tätä ainakaan ihan heti muista! Pian kuitenkin saavuimme hiekkatielle, tästä pääsisimme sinne kesälaitumille!

Mörri nuuskaisi kerran ilmaa, käänsi päänsä hyvin määrätietoisesti vasemmalle ja lähti kävelemään reippaasti välittämättä pätkääkään tielle seisomaan jääneestä Töggurista. Hihkaisin vain Tuulikille, että Mörri on menossa nyt, sillä on selkeä aikomus mennä laitumille! Tuulikkia huvitti tilanne ja Tögguria närkästytti. Mörri sen sijaan meni päättäväisesti eteenpäin!

Pian olimmekin kohdassa, missä on aina otettu laukkaa ja Mörri alkoi lisätä vauhtia. Ensin menimme ravilla ja hetken kuluttua pistelimme laukalla menemään ylämäkeen. Wuhuu! Oli kivaa! Mua nauratti Mörrin innokkuus ja Töggurkin tuntui rauhoittuneen Mörrin taakse.

Jatkoimme matkaa Mörrin harvinaislaatuisella johtamisella ja pian tulimmekin kohtaan missä hihkaisin että otetaan tölttiä. Nyt oli Töggur saanut tarpeekseen ja vetäsi meistä iloisesti ohi. Mulle tuli kiire hihkua, että käännytään seuraavasta oikealle! Töggur oli aivan meno päällä ja niin oli Mörrikin. Polun pätkä, joka muuten oli merkattu nätisti ratsastuspoluksi, oli varsin mielenkiintoinen kun kumpainenkin pollen pallero oli suuna päänä menossa. Välillä Mörri meni taas Töggurista ohi ja mä jaksoin ihmetellä hevoseni intoa. Viimeinen jyrkkä alamäki sentään meni varovasti, aloitin hokemisen jo varmaan 5 metriä ennen alamäkeä!

Samantien kun Mörrin etujalat olivat tiellä, se kääntyi tomerasti eikä olisi todellakaan ottanut kiltisti mitään ohjausyrityksiä muualle. Nyt mennään ja reippaasti. Tuulikki tuli alas selästä taluuttaakseen Tögguria ja otin mallia hänestä. Sitäpaitsi Mörri oli aikast hikinen poika, oli sekin ansainnut hieman lepuutusta. Talutin Mörriä, tai siis, oikeastaan Mörri talutti minua niin reippaalla käynnillä, että jäin jälkeen ja melkein roikuin ohjissa.

Huomasin heposia laitumella ja kun pääsimme lähemmäksi, hihkaisin niille, että "Moi-moi!" 6-7 päätä nousi ylös, kuka tuttu ääni siellä huhuilee? Menimme portille päin  ja katselin kuinka alhaalta yksi heposista lähti tulemaan ylös. Kukahan loimitettu sieltä tuli? Sitten huomasin valkoiset jalat, Kolurhan se siellä uteliaana tuli paikalle! Juttelin Kokulille ja se pysähtyi hetkeksi kuunteleemaan. Juu-u, hän tuntui toteavan, kyllä se tuttu ääni on! Sitten se taapersi lopunkin matkan ylös ja jäi portille odottelemaan.

Olin laittanut Mörrille ohjat kaulalle ja se söi kaikessa rauhassa pientareelta voikukkia ja ties mitä heinää. Katselin, että Kolurin päähuppu oli hieman kehnosti, joten menin sisälle laitumelle ja annoin ensin Kolurin nuuskia mun kättä. Hörinäähän sieltä kuului, poika selkeästi muisti minut! Olin aivan tohkeissani, kun sain korjata Kolurin loimen kuntoon ja tosi onnellinen olin siitä, että se antoi mun tehdä sen! Luottamusta löytyy siis vielä!

Hetken katselin, kuinka Mörri ja Kolur nuuskivat toisiaan aidan läpi, olivat turvat vastakkain ja söivät sitten kaikessa rauhassa ruohoa. En ole ihan varma mikä näiden kahden suhde oikein oli, Kolur oli ylempänä arvoasteikossa, mutta kaksi kertaa näin kuitenkin kuinka Mörri ajoi Kokulin heinäkasalta pois. Usein Kolur oli rapsuttelemassa Mörrin kanssa, ja luulen että siihen oli osasyynä se, ettei Mörri pelännyt Koluria. Väisti kyllä kun Kolur sitä ajoi pois, mutta ei kuitenkaan pelännyt. Olisivatko olleet loppujen lopuksi melkein tasavertaisia, mutta joissain tapauksissa Mörri kuitenkin veti herneet turpaansa ja ajatti Kolurin pois.

Mä olen aina tykännyt Kokulista, se on jotenkin niin vastaanottavainen ja luottavainen ja jos ruoasta on kyse, todellinen ovelus. Vaikkakin sillä on liikanimi "paniikkimarsu", niin se on oikeasti mahtavan ihana ratsu! Ja se närkästyy tosissaan, jos hänelle ei kerrota että "Auto takaa", tai "Pyörä edestä"... ;-)

Aikamme seistyämme portilla Tirri ja Vaavikin tulivat meitä tervehtimään. Kävelimme laitsan reunaa ylöspäin ja Vaavi ainakin muisti mun äänen, se kuunteli tosi tarkkaan eikä ollut kovinkaan kiinnostunut Töggurista. Vielä ylemmäs metyämme Prinsessakin tuli joukkoon mukaan ja sekin tyttö muisti ääneni ja kuunteli mun puhetta. Mörrin suuri rakkaus Kronakin haahuili pikkuhiljaa laitsan reunalle tulijoita nuuskimaan ja Mörri jatkoi vain syömistä. Prinsessa tunnisti Mörrin, sillä oli sama ilme kuin aiemminkin, eli tämä tamma EI tykkää tuosta Mörristä!

Tuulikki huomasi, että Vaavin loimen toinen jalkalenkki oli tullut pois paikoiltaan, joten kiikutin taas itseni laitumen puolelle asiaa korjaamaan. Vaavi nuuski kättäni ja kun kehuin poikaa, sain laittaa lenkin takaisin kiinni. Olin tosi tyytyväinen, kun luottamusta löytyi täältäkin suunnalta! Ja hauskaa oli, kun kumartuneena kiinnittämään jalkalenkkiä, Tirrin turpa tuli suoraan niskaani puhisemaan, se varsa ei ujostele pätkääkään! :D

Hetken vielä seisoimme laitumen reunalla uteliaiden hevosten nuuskuteltavana ja Tuulikki kertoi että kyllä ne selvästi meidät muistaa, koska aiemmin kun hän on käynyt siellä Töggurin kanssa, ei heitä ole kukaan tullut moikkaamaan. Tuli hyvä mieli, vanha lauma muistaa meidät vielä!

Otin ohjat Mörrin kaulalta ja lähdin taluttamaan ylämäkeen ja se onnistui aivan hyvin. Mörri jopa päristeli tullessaan! Hyvänen aika, olin aivan ihmeissäni, luulin että takaisin päästään vasta ties kuinka pitkän ajan päästä kun täytyy raahata vastahakoista pollea pois kesälaitumelta. Asian kanssa ei kuitenkaan ollut mitään ongelmia, vaan Mörri lähti keulilla poiskin sieltä. Ehkä sillä oli tarkoitus vain käydä moikkaamassa vanhoja kavereita ja se tykkää paikasta kun siellä saa ruokaa. Luulen Mörrin kuitenkin olevan jo niin leimautunut Tögguriin ja Kellyyn, että heidän luona on koti. Ja mikäs meidän on ollessa Tuulikin ja Karin hoivissa!

Lähdimme polulle takaisin kotiin ja ajattelin että Mörri oli niin hikinen että saisi luvan kävellä isseksein Töggurin perässä. Hienosti se kuunteli kuitenkin, kun komensin kallioisessa kohdassa, että "Vaa-roo-vaa-sti". Ja sai namin tietenkin kun oli hieno poika! Mä raahustin perässä ja sain oikaistua parissa kohdassa Töggurin kummastellessa että kuka sieltä sivusta tulee. Sitten tuli astuttua pehmeästä kohdasta sivuun, mutta se olikin vielä pehmoisempaa sammaleikkoa. Iiikh, sammalikossa ollut vesi tuntui hurjan kylmältä, mutta hetken kuluttua huomasin sen olevan oikeastaan aika ihanaa. Suuntasin vielä toisetkin askeleet sammaleikkoon ja se viilensikin mukavasti Tätin verkkosandaaleissa hionneita jalkoja.

Pojat alkoivat kuitenkin saada hieman tuulta taas purjeisiinsa ja huomasin jääväni taakse. Samaisella suoralla kun tullessa ravasimme puiden yli, näin päristelevästä Mörristä vain hännän kun se vilahti Töggurin perään kauniilla ravilla. Jahas, taitaa sitten olla Tätilläkin aika ravata, juoksin pehmeää polkua ja hypin esteet laukka-askelilla! :)

Hevosia ei enää näkynyt ja mulla oli kuuma, miksi ihmeessä meillä ei ollut vesipulloja mukana, vaikka reppukin oli Töggurin tossuja varten! Kävelin polkua, kunnes tulin tielle, ööh, hetkinen, eipä niitä hevosia tässäkään näkynyt. Onko ne nyt kirmanneet kotiin asti ilman mua? Nääh, kyllä ne näköjään tuolla mutkassa olivat, Tuulikki laittoi Töggurille tossuja jalkoihin.

Katselin Mörriä, se oli jo kuivanutkin tuossa matkalla, joten kun kerta virtaa riitti mennä puolijuoksua Töksyn perässä, ratsu saisi sitten luvan kantaa mua ainakin jonkin matkaa. Kipusin Mörrin selkään ja kun kaikki oli valmista, lähdimme pienelle raville. Ihquu!

Jonkin matkaa kävelimme vielä kotiin päin ja sitten tulin alas selästä. Ei tartte rehkiä pienen hevosen tällaisessa helteessä. Tallitiellä Kari katseli jo kaukaa, että nuohan ovat aivan uupuneita ja tuli meitä vastaan lasien ja limupullon kanssa. Kyllä kelpasi, olin aivan naatti!

Ensin otin Mörriltä varusteet pois, annoin sille ruokaa ja hain riimun herralle päälle. Kari oli ystävällisesti liittänyt letkun mulle, että saisin pestä Mörrin. Laitoin hevoselleni riimun päähän kun se oli saanut syötyä ja melkein tokkurassa taluttelin ratsuani kohti nurmikkoa. Vilkaisin syrjäsilmällä Karia, joka naureskeli ja ihmettelin vain että mikä sitä nauratti. Käännyin katsomaan Mörriä, joka seurasi mua joka tapauksessa, vaikka riimu oli tippunut päästä ja raahautui pitkin nurmikkoa!

Samassa Mörri huomasi vesiletkun ja päätti olla tulematta suihkuun. Se kääntyi kannoillaan ja käveli tallia kohti, jonne kävelin perässä. Riimu uudestaan päähän ja nyt laitoin sen leukahihnankin kiinni. Talutettuani hikisen pollen uudestaan pesupaikalle, nostin letkua lähemmäksi Mörriä. Oli mukavan lämmintä vettä ja vaikka Mörri ensin oli että Yäk, inhottavaa, niin hetken kuluttua se jo tuntui oikeastaan aika mukavalta.

Saatuani hepan hiet pois, päästin sen laitumelle ja lähdin kävelemään tallia kohti. "Puhdasta tulee!" totesi Kari ja käännyin katsomaan laitumelle. Nojjjust. Poika oli mennyt piehtaroimaan ja näytti melkein yhtä tummalta kuin Töggurkin! Puhdastapa puhdasta.

Minä sen sijaan korjasin varusteet paikoilleen ja aloitin kasvimaani kastelun. Sen jälkeen join automatkalla melkein litran vettä ja kävinpä vielä pesettämässä autoni ja istuttamassa Annikan luona kesäkurpitsan taimenenkin. Niin sikeästi nukuin seuraavana yönä, ettei meinannut herätä sitten millään!

Viimein ratsailla!

Jostain syystä on ollut pari viikkoa lievää lämmön nousua, mistä ei oikein päästy selville, että mistä moinen johtuu. Mörri sai siten pikkaisen kevätlomaa ja mun ikävä oli suuri. Ihan kamalaa kun ei päässyt ratsaille! Kävin kyllä katsomassa poikaa ja tuntui että silläkin oli hieman ikävä, koska se tuli jopa vastaan mua. Sitähän Hänen Korkeutensa ei todellakaan normaalisti tee, jos ihminen haluaa hänen kanssaan tehdä jotain, niin ihminen on hyvä vaan ja hakee hänet sieltä tarhasta.

Tuossa viime viikolla kun ajoin tallille, näin kun Mörri käveli kauimmaisesta nurkasta kiireellä tarhan puoliväliin. Ja oli sitten todella närkästynyt kun en tullutkaan hakemaan häntä, vaan hän joutui kävelemään ihan itse portille namin saadakseen. Aargh, tätä elämän kurjuutta...

Lauantaina sitten olimme sopineet että testaamme Töggurille sen uusia popoja. Koska suuntasimme puomille päin, ajattelin ettei jaksa laittaa satulaa, vaan mennään huovalla ja ratsastusvyöllä. Mörri tykkäsi moisesta ja päristeli kun lähdimme liikkeelle.

Töggur käveli oikein hyvin tossuillansa, mutta kyseinen suunta ei vain ollut oikein hänen mieleensä. Hidas vauhti ei haitannut ollenkaan, johan tässä on talvi paahdettu hullun vauhdilla ja eikä tuo mun kuntokaan nyt varmaan niin hyvä ollut kahden viikon lämpöilyn jälkeen. Kysyin kuitenkin että pitäiskö niillä tossuilla kokeilla hieman tölttiä, johon Tuulikki sanoi että mennään vaan tuossa puomin jälkeen.

Siinä olikin kiva mennä, tie oli kuivanut ja hyvässä kunnossa. Töggur lähti töltille ja Mörri perään, myöskin töltillä. Sitten Mörri vaihtoi passille kun vauhtia alkoi tulla lisää ja mä pidin tiukasti ratsastusvyöstä kiinni. Aika tasaista sekin oli, noin passiksi, mutta kun se poika meni vaihtamaan laukalle, joka tietenkin passista nostettuna oli ristilaukkaa! Yritin saada annettua jotain apuja vaihtaakseni mihin tahansa muuhun askellajiin, mutta keikutti sen verran paljon että päätin vain pitää kiinni. Onneksi Töggur jo hidasti ja Mörri vaihtoi raville, aah, tasaista menoa!

Tuulikki sanoi että hihkaise vain jos tulee ongelmia, niin hän hidastaa, mutta sanoin kyllä pärjääväni kun vain muistan pistää pojan raville ja siitä sitten laukalle. Hetken kuluttua lähdimme uudestaan töltille ja kuvittelin pystyväni pitämään Mörrin töltissä. No ei, se vaihtoi passille tai olisko ollut posaria, ja siitä uudestaan ristilaukalle. Tää oli keikuttavampaa kuin edellinen, taisi olla vasenta ristilaukkaa. Siitä sain kuitenkin pyydettyä raville, nyt kun muistin heti alussa pyytää. Siitä nostimme uudestaan laukan ja nyt se oli kunnon myötälaukkaa, ihanaa!

Mulla alkoi olo "lämmetä" ja Mörrikin oli selkeästi innoissaan, oli kiva päästä liikkeelle! Yhdessä kohtaa Töggur pysähtyi ja oli sitä mieltä että nyt voidaan kääntyä takaisin, tai ainakin hän on ansainnut namin tästä hyvästä. Tuulikki ei moiseen suostunut ollenkaan, vaan lähti tomerasti meidän perään. Mörri nimittäin oli selkeästi puskemassa kesälaidunten suuntaan ja tohkeissaan meni keulilla pitkillä askelilla. Hymyilytti, se aina välillä ottaa johdon käsiinsä kun sen mielestä joku käyttäytyy kehnosti.

Sain jopa Mörrin töltillekin ja siitäkös Töggur suivaantui, sen ego ei ilmeisesti kestänyt että Mörri menee keulilla. Töggur pyyhälsi kauniisti töltillä ohitse ja yhtä kauniisti Mörri antoi pomon mennä, onneksi Mörrillä ei tuota kisaviettiä ole yhtään sen enempää kuin mullakaan! :D

Kävimme Antiaalla asti ja tarkistimme tilanteen, taisi olla kaikki mukavasti kuivunutta kun ei ole satanutkaan viime aikoina kuin harvakseltaan. Tuulikki käänsi Töggurin takaisin kotia kohti, mutta Mörri taas jymähti. Ei kun hän olisi halunnut mennä kesälaitumille! Annoin pohkeita, naksuttelin, maiskuttelin ja suhistelin, mutta herra seisoi kuin tatti paikoillaan. Töggur odotti kauempana ja mä yritin houkutella Mörriä takaisin tallille. Siinä menikin sitten aikaa, yritin katkoa lähikuusesta oksaakin mutta sain vain pikkurillin mittaisen kerpun. Huitelin sillä Mörriä takalistoon ja edelleen naksuttelin ja maiskuttelin ja annoin pohkeita. Mörri käänsi päätään HYVIN hitaasti, vilkaisi mun miniraippaa, ja katsoi mua NIIN säälivästi, tuollako sä häntä yrität komentaa?!? Yritykseni oli ilmeisesti niin hävettävän kehno, että Mörri käänsi päänsä pois, tuhahti, ja lähti sitten lompostelemaan Töggurin perään.

Tuli mieleen, että ei meillä tosiaan ole mitään "johtaja"-juttuja. Me taidamme olla enemmänkin kaveruksia, olkoonkin että viime kädessä vastuu on aina ja joka tapauksessa minulla. Mutta en silti koe olevani johtaja, vaan menemme sinne, minne jompi kumpi ehdottaa. Siis jos olemme kaksistaan liikkeellä. Usein Mörri ehdottaa, että käydäänkö katsomassa tuo polku, missä ei olla oltu ja jos mulla ei ole mitään sen tähdellisempää, niin sitten käydään tutkimassa uusia paikkoja. Itseasiassa pidän siitä, että hevonenkin ilmaisee itseään ja ehdottaa vauhtia/suuntaa, sillä on omia mielipiteitä ja myös kanttia puolustaa niitä. Ja kuten olen ystävilleni kertonut, ruunatulla Mörrillä on enemmän munaa kuin useimmilla ihmisillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Mörri käyttäisi tilannetta hyväkseen, vaan että hän toimii kuten ystävät, kompromisseja kanssani tehden.

Takaisin tullessa Antiaalta tuleva tie oli aika haipakkaa, tämäkin täti alkoi innostua vauhdista! Oli niin pitkä aika kun viimeeksi olin kyydissä, että oli mahtavaa irrotella! Hevosille meno oli raskaampaa, Mörri ravasi hitaasti ja se vaatii hieman enemmän herralta lihaksia kuin rempseä normivauhti. Kehuin Mörriä, se vaihtoi epätasaisessa kohdassa töltille ja siitä takaisin raville ja mulla olikin fiilikset korkealla. Mörri vastasi tunteeseen ja liikkui niska kaarella, mutta edelleen sitä pientä ravia, missä mun on tosi helppo pysyä kyydissä. Että mä tykkään tuon hevosen ravista!

Puomin jälkeen oli vuorossa käyntiä ja puolivälissä hiekkatietä Mörri vinkkasi mulle, että voisit tulla sieltä selästä alas. Hyvää teki kävely mullekin ja oli varsin leppoisa tunne tassutella tuon itsepäisen, mutta yllätävän herkän heposen rinnalla. Oma hevonen on ihaninta mitä tiedän ja tämä kukkahattutäteily on niin minua. Ja kummallista kyllä, Mörrikin tuntuu arvostavan meidän yhteisiä juttuja!