Tuulikin kanssa teimme yhteistyötä saadaksemme Mörrin etukaviota hieman vuoltua. Siinä oli pieni halkeama, minkä kyllä huomasin kun niitä edellispäivänä vuolin. Olin jo siistinyt sitä, mutta se oli noussut hieman lisää ja reuna repsotti ikävästi. Tuulikki piti kaviota ilmassa ja mä lainasin Karilta leikkureita. Pitääkin ostaa isot kärkileikkurit itselle, ettei tarvitse Karin työkaluja kolhia. Ja ne olivat hieman pienehköt moiseen työhön, mutta otimme pikkuisen palasen kerrallaan. Sitten oli vuorossa viilausta, ettei reunaan jäisi terävää särmää.
Oikein hyvin saimme kavion yhteistuumin kuntoon ja Mörri näytti olevan tyytyväinen. Aloitin pojan harjaamisen, mulla oli mielessä pieni lenkki, ei mitään pitkää kun edellisenä päivänä olimme kovalla reissulla Ögn-tamman perässä. Laitoin huovan pojalle selkään ja sitten olimmekin jo valmiita.
Kipusin Mörrin selkään jakkaralta ja lähdimme reippaasti päristellen liikkeelle. Käänsin pollen pellolle ja melkein heti Mörrillä nousi pää, hän ei halua tänne! Edellisellä viikolla meillä oli tilanne pellon kautta mennessä, Mörri pelästyi pahan päiväisesti ilmeisesti karhun tai ilveksen hajua ja panikoi. Sehän silloin karkasi käsistäkin, kun tulin oitis alas kun sen pää nousi taivaisiin. Onneksi se ei kauaksi juossut, vaan jäi odottamaan mua. Mutta koko kotimatkan (talutuksessa) se painoi kuolaimettomia vasten ja välillä kääntyi katsomaan ja puuskautti sieraimista ilmaa varoittaakseen minuakin.
Nyt sitten samaan paikkaan mennessä tuli stoppi, minkä kanssa työskentelimme hetken. Kiersimme pienen viheralueen ja tulimme sitten takaisin tallille päin. Jos on liian peloittava paikka, niin ei meidän ole mikään pakko sinne mennä.
Tulimme kohtisuoraan tallitielle ja tuumailin, että mehän voimme mennä laitumien taakse, siellä ei ollakaan pitkään aikaan käyty kävelemässä. Mörri pysätyi asvaltoidulle tielle ja mietti hetken hieman jo rauhoittuneena. Yhtäkkiä se nosti päänsä korkealle, enkä kerennyt edes ajatella alastuloa, kun Mörri pelästyi jotain tallilla olevaa ja singahti tolpiltaan vastakkaiseen suuntaan eli vasemmalle. Mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä, hevosen liike oli niin nopea! Rysähdin kyljelleni asvalttiin ja jäin siihen tokkurassa makaamaan.
Tajusin, että Mörri ei juossut kauemmaksi, ihmetteli vain että mihin se Täti jäi. Seuraavaksi tajusin että se kumma huuto tuli mun keuhkoista ja yritin hillitä sitä ettei Mörri pelästy uudestaan. En onnistunut vetämään happea keuhkoihini ollenkaan, vaan pystyin vaan jatkamaan huutoa, se sitäpaitsi hidasti keuhkojen tyhjentymistä. Kun keuhkot olivat tyhjät, Mörri tuli nuuskaisemaan mua ja lähti juoksemaan tallille. Sain vetästyä happea keuhkoihin ja sitten alkoikin se kiroilu (hieman hävettää tuo manailu, mutta kun sattui!).
Tuulikki otti Mörrin kiinni ja vei pojan takaisin tarhaan. Kari tuli vierelle ja sanoin että pitää hetki hengähtää ja varovasti käännyin selälleni. Analyyttinen osa mieltäni teki inventaariota, mihin sattuu, mihin sattuu liikaa, liikkuuko kaikki minkä pitää ja olenko oikeasti tajuissani. Pikkuhiljaa sain itseni vasemmalle kyljelle, josta Kari jeesasi mua tolpilleni. Voi jessus, että sattui! Oikealle jalalle ei voinut laittaa painoa ollenkaan, lonkka ei kestänyt ja tuli mieleen että se on murtunut. Taju meinasi lähteä.
Kari mietti että jos hän hakisi auton ja tulisi sillä hakemaan mut tallille. Hetken aikaa hänen kuitenkin piti odotella, menin kuulemma aivan kalpeaksi ja tunsin että taas olin hämärän rajamailla. Menin takaisin kyykympään ja nojasin kyynärpäillä polviin, kunnes hieman helpotti. Kari lähti hakemaan autoa ja hitaasti liikkuen pääsinkin jo kyytiin. Istuin hetken pihalla penkillä, Kari ja Tuulikki miettivät miten saavat mut kotiin. Mä tilasin lääkäriin ajan, soitin miehelleni ja Kari lähti kuskaamaan mua kotiin. Tuulikki toi mun auton, joten mies pääsi kuskaamaan mut samantien terveysasemalle.
Parit röntgenkuvat otettiin, lonkassa murtumaepäily, passitus Jorviin, jonne mua ei otettu vastaan, kiikutus Töölön tapaturma-asemalle, jossa vietinkin sitten useamman tunnin ennen kuin pääsin lonkan viipalekuvaukseen. Ei siellä murtumaa ollut, onneksi, joten pääsin vielä aamuyöstä kotiinkin.
Seuraavana päivänä en meinannut päästä ylös sängystä, kesti reilu puoli tuntia, että pääsin makuulta jaloille. Nyt viikkoa myöhemmin en edelleenkään voi liikkua nopeasti, mutta sentään vessassa käynti ei kestä sitä puolta tuntia... Ja nää kammottavan suuret mustelmat paranevat kyllä, vaikkakin hitaasti. Mörri oli aivan kunnossa, olen käynyt sitä moikkaamassakin ja oli mielenkiintoista seurata kun se ja Töggur tulivat hyvin varoen mun luokse. Töggurkin nuuskutti mun lonkkaa aivan aivan varovaisesti, kumpikin tajusi ettei nyt ole sopiva aika riekkua. Ja Annika kävi ratsastamassa Mörriä tuossa viikonloppuna ja Mörri oli ollut aivan meno päällä. Mulla nää ratsastukset ovat nyt hieman jäissä, en uskalla edes taluttaa hevosta. Yksi pienikin nykäisy satuttaa, joten annetaan vielä hetken olla.
Mulla oli kuitenkin mielessä, että jos olen ensi viikonloppuna kunnossa (kunnommassa), niin tekisin niitetylle pellolle pienen agility-radan Kellylle ja Mörrille. Mörri luultavasti tuskastuu totaalisesti moiseen humpuukiin, paitsi ehkä jos ruokaa on tarjolla, mutta Kelly-neiti voisi tykätäkin pienistä puomiesteistä ja kartiopujotteluista. Kelly on tosi fiksu poni ja aina hörisemässä tutuille ja se oppi mun tavan pysähtyä lenkillä ihan älyttömän nopeasti! Tuo maastatyöskentely on nyt pienen aikaa mun ja Mörrin juttu, koska satulaan mulla ei ole hetkeen asiaa. Mutta se ei haittaa, ratsastus ei muutenkaan ole mulle se tärkein asia hevosissa, vaan yhdessäolo ja yhteisen sävelen löytyminen.
Jukra, mä taidan nyt olla niin innoissani tuosta agilitystä, että taidan mennä suunnittelemaan rataa! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti