Kyselin Tuulikilta että mihinkä me oltaisiin menossa. Tuulikki sanoi että mihinkä vain, hänellä ei ollut mitään mietittynä. Ehdotin, että jos käytäisiin katsomassa se metsälenkki, mistä tiedän hieman, mutta en kokonaan. Ollaan käyty ne reitit läpi, mutta en muista sitä kokonaisuutena. Tämä sopi hänelle oikein hyvin, joten valitsin kuolaimettomat ja huovalla menon Mörrinkäiselle.
Herra tuntuikin tyytyväiseltä valintaani ja itsellänikin oli tosi rento fiilis kun ei ollut satulaa. Töggurkin tuntui olevan laiskahko, vielä jopa siinä vaiheessa kun menimme metsään. Hyvänen aika, sehän on yleensä menossa korvat tötteröllä pöpelikössä ja aivan sama mihin suuntaan! Mörri päristeli, se niin tykkää metsästä, mun puskapolle.
Huomasin melkein heti missä olin Mörrin kanssa aiemmin mennyt harhaan, kun kävin taluttamassa sitä viikko takaperin samassa paikassa. Olin mennyt liian ylös kalliolle ja sieltä piti kiertää että pääsi takaisin alas. Tunnistin myös kohdan mistä olimme tulleet alas Mörrin kanssa, mutta nyt menimme polkua toiseen suuntaan ja hieman pidemmälle.
Yritin laittaa maamerkkejä mieleeni, tuossa parimetrinen siirtolohkare ja kiersimme kallion, jne. Tuulikin vanhat siskolleen laittamat merkit olivat silloin tällöin näkyvillä ja tuli mieleen, että voisin uusia ne kun kuljemme siellä Mörrin kanssa. Mulla on sama homma kuin hevosillakin, reitti pitää opetella "molemmille silmille". Muistan siis reitin hyvin toiseen suuntaan, mutta reitti toisin päin on kertakaikkisen vieras.
Muistin kuitenkin reitin varrelta paikkoja, hakkuuaukea missä alkutalvesta Mörri ja Töggur innostuivat kaahottamaan. En ollut oikeasti ihan varma sijainnistamme, mutta sitten Tuulikki osoitti että tuolla menee se viime kerralla kulkemamme soratie. No nyt oli palaset taas paikoillaan ja kaivoin kartan taskusta. Ei siitä mulle ollut mitään hyötyä, koska mulla ei ollut merkattu karttaan sitä soratietä. Mutta pääsin merkkaamaan päässäni olevaan karttaan paikan ja tunnistan sen nyt jatkossakin.
Ihan tielle asti emme menneet, vaan väistimme soratien menemällä metsän poikki. Samalle polulle tulimme kuitenkin kuin mitä olisimme tietä pitkin tulleet, kääntymiskohdassa oli kunnon pajupuska merkkinä. Tie oli kuitenkin muuttunut jo poluksi, vaikkakin näkyi että paikalla oli joskus ollut tie. Alamäen Mörri otti varoen, tuntui tietenkin Täti hieman keikkuvalta lastilta kun ei ollut satulaa. Fiksu poika!
Pienellä pidätteellä ja matalalla "Sooo.."-äänellä sain toisenkin kohdan, jyrkemmän ja pehmeämmän alamäen pojan menemään erittäin varovasti. Että tää mun maastomopo on mahtava kun se laittaa maastossa hitaan nelivedon päälle! Siitä tulee kertakaikkisen luotettava, rauhallinen ja rento fiilis, ettei kellään muulla hevosella ikinä!
Päristelin itsekin tohkeissani ja hihittelin onnesta, nää maastolenkit on NIIN mun juttu! Mörrilläkin oli hauskaa, se kuunteli mun päristelyä ja vastaili aina välillä. Taisin unohtaa jo katsoa missä mennään, mutta sitten tulimmekin jo tutulle kohdalle. Tämän puron muistan, me ollaan yleensä menty siitä yli, mutten kyllä muista että mihin ne polut vei. Nyt pistin mieleen että se polku mitä tultiin tuli polun "ylärinteestä", puron yli menevä polku meni takatielle ja jos menisimme suoraan ylittämättä puroa, pääsisimme takaisin kotiin tekemällä ympyräreitin. No niin, tämähän alkaa jo sujua!
Loppuosa matkasta oli melkoisen selkeää polkua, jota olisi helppo seurata. Tutussa kohdassa Tuulikki kuitenkin kysyi, että mennäänkö suoraan vai haluatko nähdä toisen reitin. Halusin nähdä toisen reitin, koska eteenpäin jatkaessa matka olisi aika helppo. Tuulikki käänsi Töggurin vasemmalle ja Mörri jäi miettimään. Hänen mielestään reitti meni suoraan, hän kyllä muisti tämän kohdan.
Kerroin Mörrille, että mennään katsomaan uusi reitti, jolloin herra mietti hetken ja päätti sitten siirtyä Töggurin perään. Käännyimme uudelle reitille ja kiersimme laajan kumpareen. Eipä kestänyt kauaakaan, kun edessä oli selkeä polku. Mörri pysähtyi katsomaan, vasemmalta tuli ihmisiä! Hyvänen aika, eihän täällä ole ihmisiä ollut aiemmin, joten heille piti sitten kohteliaasti jutella. Mutta ei liian läheltä, vieraita kun olivat.
Siirryimme Töggurin perään ja ojan kohdalla Mörrin piti vielä näyttää että kyllä tässä jaksetaan ylikin hypätä. Huvitti, kaikki aiemmat purot se astui täydellisen kauniisti yli! Tielle päästyämme otimme hieman ravia ja mulla oli tosi hauskaa Mörrin selässä. Ei haitannut ettei ollut satulaa, Mörrin askellus oli äärimmäisen tasaista ravissa ja mä olin varmaan hyvin huvittavan näköisenä siellä selässä järkyttävän etunojani kanssa. Ei haittaa, kivaa oli!
Mulla oli upean rauhallinen fiilis tän reissun jälkeen, eipä mun muuta tarvitsisi tehdäkään, kuin ratsastella pitkin metsiä nuuskimassa ilmaa, tekemässä tiukkoja käännöksiä puiden ympäri ja vain olla, aah... <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti