Nyt olen jo sen verran voimistunut, että uskaltauduin ratsaille. Harjattuani hirvittävän määrän karvaa Mörrin turkista, varustin heposeni satulalla. Yleensä lähden taluttaen liikkeelle, koska siinä lämpiän itsekin paremmin ratsastusta varten, mutta nyt kipusin jo tallin pihalla Mörrin selkään.
Olo oli keikkuva ja epävarma, Mörri päristeli ja yritti rauhoitella ja askelsi hyvin varovaisesti Volfan perään. Hyvänen aika, kuinka sitä meneekään äkkiä huonoon kuntoon! Tallitien menin kyydissä, mutta sitten autotielle päästyämme tulin alas selästä. Parempi mennä normitapaan ja kävellä itseltä ensin jalkojen lihakset lämpimiksi.
Vastaan tiellä tuli Ruuti-koira, joka oli painautunut maahan nähdessään hevoset. Ystävällinen hauva on aina valmis paimentamaan hevosia! Isäntä kertoi, että Ruutilla oli jokin venähdys, joten nyt mennään kaikessa rauhassa.
Käännyimme kohti peltoja ja katselin, että joutsenpari uiskenteli leveällä ojalla. Taitaa olla sama pari kuin viimeeksi, nyt tosin Mörri ei niihin reagoinut. Viime vuonna niitä tuijotettiin pitkään ja puhistiin vielä päälle.
Jonkin ajan kuluttua kipusin takaisin Mörrin selkään ja nyt alkoi olla järkevä fiilis siitä ratsastuksesta. Oli selkeästi helpompaa kuin kylmiltään! Mörri kuunteli hyvin tarkkaan mun juttelua ja kun hieman ote herpaantui, se pisti pään alas vihreälle. No kuule ei. Me ollaan menossa syömään ja tässä matkalla EI syödä. Jatkoimme nätisti matkaa :)
Auto ja pyörä tuli takaata, mutta ne eivät haitanneet kumpaakaan hevosta. Mörri vain odotti saavansa namipalan, kuten on joskus saanut kun auto menee noin läheltä. Otto-koirakin kävi haukkumassa meitä, jäniksiä jahtaavalle koiralle taisimme olla mukavaa vaihtelua.
Lammen rannassa kuului sammakon kurnutusta ja nautin täysin siemauksin rauhallisesta menosta. Mörri oli kuuliaisella päällä ja päristeli tohkeissaan, ymmärsikö se pääsevänsä syömään niitylle? Sinne suuntasimme ja perille päästyämme tulimme alas selästä. Mörri oli oitis turpa maassa, täällä kosteikossa oli hänen suosikkejaan, mehevävartisia nuoria versoja!
Volfa sen sijaan oli hieman huolissaan eikä meinannut millään syödä. Kysyin että olisiko sille pitänyt ottaa riimu mukaan, mutta Tuulikki kertoi heidän käyneen täällä jo muutaman kerran syömässä. Mörrin vedellessä versoja kuin viimeistä päivää, Volfa varmisteli paikan turvallisuuden.
Kävelimme kostealla niityllä eteenpäin ja kuuntelin kummastuneena Mörrin syömistä. Voi hyvänen aika, se poika veti tuoretta ruokaa siihen malliin että hyvä kun hengittää kerkesi! Kuulosti samalta kuin Kelly-poni, joka melkein tukehtuu onnesta päästessään tuoreelle.
Volfakin rauhottui syömään ja haahuilin hevoseni kanssa sinne tänne kaikessa rauhassa. Rapsuttelin Mörriä ja aloin sitten nyppimään sen turkkia. Siitä lähti tukoittain talviturkkia, mutta missään se ei näkynyt. Miten voi issikalla olla niin tiheä turkki, että vaikka lautasilta nyhtää nyrkin kokoisen pallon karvaa, niin silti sitä vaan riittää ja turkki näyttää tismalleen samalta kuin ennenkin?!?
Jatkoin uurastusta ja sitten kuulin kun taivaalla huudettiin "Kriööt, kriööt!" Ääni tuli lähemmäksi ja yritin tiirailla äänen aiheuttajaa. Mörrikin nosti päänsä katsoakseen ja sitten näinkin kaksi kurkea lentävän meitä kohti. Toinen kurki vastasi ja ne kaartoivat kauniisti ylitsemme. Ilmeisesti niillä oli ollut tarkoitus tulla niitylle, mutta tekivät lentosuunnitelmaan muutoksen meidät nähtyään. Nauratti vaan Mörrin reaktio, se kerjäsi multa namia kun niin kamalia petoja lentelee pään yläpuolella! Ja siis oikeasti hevo ei niitä pelännyt eikä edes noteerannut sen jälkeen kun oli katsonut niiden olevan kurkia. Kunhan huijasi Tätiä ;-)
Ihanan pitkän ja rauhallisen ajan kuluttua Tuulikki tuli Volfan kanssa meidän luokse ja päätimme lähteä takaisin kotiin. En jaksanut kiivetä enää Mörrin kyytiin, talutin koko matkan takaisin. Mörri toimi esimerkillisesti ja mulla oli hauskaa seuratessani hevoseni yrityksiä päästä salaa herkullisen ruohotupsun kimppuun. Sen suorastaan tuntee, kun se saa päähänsä, että tuossa on muuten rehevä ruoho, saisinko sen napsaistua ihan salaa... Sieltä vaan tulee sellainen "tunne" ja siihen useimmiten kerkiää reagoimaan, jos vaan itsellä on hoksottimet hollilla.
Tallille päästyämme mulla oli tosi hyvä fiilis. Tuo rauhallinen oleilu oli ihanaa, saa vain olla hevosen vieressä eikä tarvitse tehdä mitään, varsinkin kun hevosesta paistaa onni kun se pääsee syömään mehukkaita tuoreita versoja. Hetkessä oleminen tyhjää päätä ja sitten sitä onkin taas pirtsakkana ihmisenä uusiin haasteisiin. Mä NIIN tykkään heppastelusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti