En kertakaikkiaan ymmärrä mihin tämä aika katoaa. Nyt ollaan helmikuun puolella, reilusti ollaankin, ja ei mukamas ole aikaa kirjoitella blogia. Nyt kun lunta on maassa, tuo mun hepsukkaiseni on taas hiukan villillä päällä. Tyypillinen issikka siis!
Ennen joulua maahan tuli lunta noin 5-10 senttiä ja siitäkös riemu syttyi. Lähdimme lenkille ja Mörri jo mennessä tuntui pikkasen "pirteältä". Ensimmäisellä ravipätkällä tosin poika linkutti ja tulin alas selästä tarkistamaan kaviot. Poistin kivet niistä, jonka jälkeen ravikin maistui. Mulla oli sellainen tunne, että ollaan menopäällä ja korvat tötteröllä, mutten osannut varautua siltikään tulevaan.
Menimme nimittäin ihan rentona järvelle ja sanoin että kyllä Mörri ihan mielellään kääntyy laskuojan kohdilta takaisin. Tuulikki käänsi Volfan ensin takaisin, jolloin Mörri kääntyi itsensä ympäri niin, että kyydissä olijaa huippasi. Sen jälkeen Mörri sitten lähtikin lapasesta.
Yritin ottaa tiukempaa ohjaa, mutta laukalle oli päästävä ja Mörri selkeästi ajoi edellä ravilla menneen Volfan myös laukalle. Laukkasimme ärräpäitä päästellen ja Tuulikki yritti ylämäen jälkeen kääntää Volfan sivutielle. Mörri hidasti raville, mutta Volfa piti päänsä ja jatkoi suoraan tietä pitkin ja Mörri perään. Vauhti kiihtyi kiitolaukkaan ja kun Mörri jäi hieman Volfasta, poika päätti mun estelyistä huolimatta pistää gepardille.
Sen seurauksena mun tasapaino petti ja viskauduin eteenpäin Mörrin niskaan. Mörri hidasti heti normaaliin kiitolaukkaan ja alkoi väkisin laukan tahtiin päätään väkisin nostamalla punkemaan mua takaisin satulaan. Mä rutistin harjaa ja yritin saada itseni tasapainoon. Onneksi Mörrin laukassa ei ole sivuttaisliikettä, tai olisin ollut ties minkä ojan pohjalla. Sain Mörrin avustuksella viimein itseni takaisin istumaan satulaan, jalustimetkin olivat pysyneet jaloissa!
Mörrin korvat kuuntelivat hetken, että onko se kyytiläinen nyt keskellä, jolloinka se aloitti uudestaan Volfan takaa-ajon ja tottakai gepardilla. Nyt olin jo varautunut asiaan ja otin leveimmän asennon minkä sain, jalat niin leveälle kuin niitä pystyin pitämään ja nojasin satulan takakaareen. Kädet edelleen yrittivät pysäyttää hevosta, tuloksetta tosin, ja pystyin enää keskittymään vain kyydissä pysymiseen.
Hetken kuluttua siirryimme takaisin normaaliin laukkaan, kun olimme saaneet Volfan kiinni ja meno hieman helpottui. Mitään vaikutusta meillä ratsastajilla ei kuitenkaan ollut, hevoset olivat nyt liian intona. Viimeisillä voimillaan Tuulikki sai käännettyä Volfan toiselle sivutielle ja hevoset hölmistyneinä ihmettelivät että eihän meidän tänne pitänyt tulla. Mörri siirtyi kummastuneena ensin raville ja sitten käyntiin, jolloin sain sen pysäytettyä.
Potkasin jalustimet pois jaloista ja tulin alas tutiseville jaloille. Piti oikein nojata käsillä polviin, etten olisi tipahtanut maahan! Mörri katseli meitä ihan tyynen rauhallisesti ja päätti sitten nakertaa vähäisen lumen alta törröttäviä heiniä. Tuulikkikin tuli alas selästä, mutta hänen oli pakko istahtaa maahan. Huh huh!
Näin jälkikäteen ajateltuna tuo kohta mihin Tuulikki sai Volfan käännettyä, oli viimeinen mahdollinen paikka. Jos hevot olisivat siitä vielä jatkaneet, edessä olisi ollut ketjupuomi, josta ei todellakaan olisi selvitty ehjin nahoin. Nytkin laukkasimme yli kilometrin aivan päättömästi. Tie kuitenkin tosiaan on suljettu puomilla, eli siellä ei autoja liiku kuin satunnaisesti. Pohja oli hyvä, eikä lumesta huolimatta liukas. Meillä oli onnea matkassa ja rutkasti, mutta tämä EI saa toistua.
Seuraavalla kerralla Volfalle tuli kuolaimet suuhun ja Mörrille astetta voimakkaampi vipuvaikutus kuolaimettomiin. Jos hevonen on lähteäkseen, se lähtee, oli sillä mitä tahansa päävärkkejä ja härpäkkeitä käytössä. Lähinnä veikkaan, että meidän itseluottamus oli saanut kolhuja, ainakin mulla, joten Mörrille tuli sen takia hieman vipuvartta mukaan. Ei sillä että olisin tämänkään jälkeen niitä ohjia kauheasti käyttänyt...
Nyt olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota enemmän Mörrin käytökseen, siis siihen laukkaamista edeltäviin asioihin. Muutaman kerran olen huomannut, että Mörri selkeästi ajattaa Volfaa edellään yrittäen saada tamman lähtemään käsistä. Mörri saattaa jättää väliä, jonka jälkeen se lähtee takaa-ajoon. Takaa-ajohan on Mörrin mielestä huippukivaa, varsinkin kun "joutuu" lähtemään kiitolaukasta gepardille. Tuulikki on taasen huomioinut, että Volfa kuuntelee Mörrin tekemisiä ja ottaa kipinää takaata tulevasta Ollilan Orhista. Nyt kun ymmärrän ja tunnistan Mörrin ajattavan piirteen, osaan jo paremmin siihen myös puuttua. Eli emme jätä liian pitkää väliä Volfaan, mutta emme myöskään mene laukatessa liian lähelle herkästi kuumuvaa tammaa. Jos saamme pitkän välin pidettyä, voidaan vaikka ottaa pikku spurtit gepardia. Ja mieluiten ylämäkeen, kiitos!
Toisaalta on hyvä tietää, että hevonen on hyvässä kunnossa ja pirtsakka 23-vee täyttävä menijä. Seuraavana päivänä se mulle kamala laukka oli Mörrille vain jumeja irroittava jumppa, sen ei tarvinnut edes venytellä kinttujaan kun oli niin notkea olo! Ja meikä oli joka ainoa lihas kipeänä, pääosin nuo pitkät selkälihakset, joilla pidin itseni kyydissä. Mä kyl ihmettelen missä se on se eläkeläispolle, jonka mä kuvittelin ostaneeni...
Taidan pian jättää ratsastuksen kokonaan ja ostaa lauman miniponeja... ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti