Voi hurja, voi hurja!

Aika menee taas aivan käsittämätöntä vauhtia! Olin viikon talvilomallakin tässä ja tietenkin kävin Mörryköimässä sen mitä kerkesin. Teimme myös ruokaretken, siinä vasta olikin seikkailu! :D

Olin pakannut Mörrille evääksi porkkanaa pilkottuna ja itselleni tein eväsleivän. Vesipullon kanssa pakkasin sapuskat Islannista ostamiini satulalaukkuihin ja lisäsin vielä meidän kummankin herkkuja, eli vajaan pussillisen valkosipulilla maustettuja ruisnappeja, nam!

Laitoin Mörrille huovan selkään ratsastusvyöllä kiinni ja kiinnitin satulalaukut ratsastusvyön jalustinhihnoille tarkoitettuihin lenkkeihin kiinni. Mulla oli ollut ajatuksena mennä tien kautta tulistelupaikalle, mutta jostain aivan käsittämättömästä syystä lähdin kuitenkin taluttamaan hevostani metsän läpi kohti pellon reunaa. Että ihminen osaa välillä olla aivoton!

Ei siis se metsä niinkään mitään haitannut, mulla oli kumisaappaat jalassa kun tiesin siellä olevan lunta ihan reippaasti. Mutta se pelto... Ensimmäiset 20 metriä meni oikein hyvin, mutta sitten alkoi hengästyttää ja pahasti. Yritin pysyä polulla, joka oli jäänyt lumisateiden takia peittoon. Polun kohdalla lunta oli juuri polven alle ja koska lumi oli suhteellisen kevyttä, meno aluksi oli ookoo. Jossain vaiheessa Mörri pysähtyi ja kun käännyin katsomaan että mitä se jumii, Mörri katsoi mua hyvin tiukasti tyyliin "Ihmisen ei pitäs kuulostaa tuollaiselta..." Noh, siinä seistiin hetken ja kun sain hengitykseni tasaantumaan ja sykkeen alemmas, jatkoimme matkaa.

Meno muuttui raskaammaksi ja Mörri pysäytti mut hengittämään yhä lyhenevin väliajoin. Aloin olla aivan naatti, kun välillä tuli astuttua polusta sivuun ja jalka upposi puoleen reiteen sinne pehmeään lumeen! Hyvänen aika kun ei meinannut enää päästä eteenpäin ollenkaan!

Viimeiset 20 metriä oli pahin, jalat eivät meinanneet enää nousta ja välillä olin kontillani hangessa. Vimoset kymmenen metriä meni kolmella pysäyksellä, ei voi olla näin raskasta liikuntaa MISSÄÄN liikuntasalilla!

Päästyämme tielle annoin heti ensimmäiseksi Mörrille namit, oli poika kyllä ansainnut herkkunsa huolehdittuaan Tätistään noin hyvin. Sen oli helpompi tulla kuitenkin mun jalanjäljissä, kun mä aurasin tietä pitemmillä jaloillani. Sivusta katsoen Mörristä ei olisi näkynyt masun alareunaa ollenkaan, kun sekin upposi polusta huolimatta.

Jalat tutisten jatkoimme matkaa tietä pitkin ja hiljalleen jalat alkoivat toipua maitohapoista huolimatta. Mörrillä oli kivaa, se oli mukavasti lämmennyt lumessa kahlatessaan ja oli intona kävelemässä. Musta tuntui että välillä olin kuin kultaista noutajaa ulkoiluttamassa, heppa kiskoo mua narun perässä ja mä vain yritin raahustaa nopeammin. Välillä Mörri pysähtyi kuuntelemaan ääniä ja yritin hillitä puuskutustani laihoin tuloksin. Jatkoin kuitenkin kävelyä siinä samalla, jolloin Mörri tanssahteli pienellä sievällä ravilla mun perään ja pää kallellaan jäi tohkeissaan katselemaan mua, meillä kun oli NIIN kivaa yhdessä!

Olin jo päättänyt että tosiaankaan en lähde enää tarpomaan metsäpolkua tulistelupaikalle, vaan söisimme eväät kun tie päättyy. Mörrin kiskomana pääsinkin viimein tien loppuun ja kaivoin herran porkkanat satulalaukusta. Mörri nuuskutti ja hörisi, se tykkää kanssa näistä eväsretkistä! Mua huvitti, poika oli koko matkan tullut kovalla vauhdilla, päristellen vain tohkeissaan kun pääsi lenkille! Mäkin järsin hieman leipääni ja join vettä samalla Mörriin nojaten, olin AIVAN puhki! Päätin että takaisin menen sitten kyydissä eikä muuten mennä pellonreunaa pitkin! Tietä päääsee helpommalla...

Siirsin satulalaukun ratsastusvyön etupuolelle ja pakkasin puoliksi syödyn eväsleivän takaisin laukkuun. Ei jaksa edes syödä! Mörrikin oli saanut omansa syötyä ja tipautin sille vielä pari herkku-ruisnappia maahan. Eväiden loputtua ohjasin Mörrin metsäpolulle, siellä kun oli sopiva kanto mistä pääsisin kyytiin. Ja samalla otti päähän, huomasin nimittäin, että polku metsässä ei todellakaan ollut raskas kävellä, kun kaikki satanut lumi roikkui puiden oksilla! No just. Olisin voinut vallan mainiosti mennä tietä pitkin ja talsia polun jos olisin vain käyttänyt aivojani!

Sain sitten kiivettyä Mörrin selkään ja yksinkertaisesti roikutin voimattomia jalkojani pitkin hevoseni kylkiä. Mörri oli edelleen meno päällä ja kun tulimme polulta, hän oli sitä mieltä että nyt on Täti selässä, nyt mennään! Sen verran tunnen hevostani, että tajusin ottaa reippaasti lyhyempää ohjaa heti kättelyssä ja hyvä niin. Mörri ampaisi polulta tielle kuin höyryveturi ja lähti suoraan töltillä posottamaan kohti ylämäkeä. Istuin kuin tatti siellä selässä, paljoa muuta en edes voinut kun noi kintut olivat niin uupuneet! Huvitti ja hirvitti, voimat lopussa, ohjat tiukalla ja tunsin istuvani ruutitynnyrin päällä!

Sain pojan kuitenkin käyntiin mäen päällä ja seuraavassa alamäessä hoin matalalla äänellä että "vaaroovaastii, vaaroovaastii" ja Mörri jopa melkein kuunteli :) Mutta sillä sekunnilla kun olimme tasaisella, olimme töltissä. Ja edessä ihana laukkamäki, jonka Mörri olisi halunnut päästä menemään! Tunne oli hieman sellainen, että jos olisin antanut edes milliä ohjaa, Mörri olisi lähtenyt kuin ohjus. Mörri veti päätä alas, anna hänelle ohjaa! Pidin vain tiukasti kiinni, ei, me EI nyt mennä laukalle! Sen sijaan porhalsimme edelleen töltillä koko jyrkän mäen ylös.

Taas sain hidastettua menon käyntiin mäen päällä, mutta nyt kävi poika lämpimänä. Alamäkeen voisi kanssa mennä töltillä! No kuule EI! Jatkoin "Varovasti"-sanan hokemista ja jossain kohdassa Mörrin takajalat lipsuivat kropan alle ja se melkein istahti. Samassa sille tuli järki päähän, täällähän oli liukasta! Ei sillä että se olisi herraa tasaisella hidastanut pätkääkään, töltissä olimme taas ja niin komeasti! Nyt tuntui jo jarrutkin löytyvän, joten päästin seuraavaan ylämäkeen Mörrin laukalle. Hän päätti kiittää luottamuksesta ja meni hyvin hallitun oloista kaunista rentoa laukkaa mukavalla vauhdilla, ei kaahotusta ollenkaan! Olipas se mukavaa!

Seuraava alamäki oli taas kiltisti kävelyä, mutta kun tuli tasaista, olimme jälleen töltissä. Kädet alkoivat olemaan samassa kunnossa kuin jalatkin ja piti laittaa rukkaset satulalaukkuun kun niistä alkoi pidättämisen takia sisukset kääntyä nurinperin. Viimeinen alamäki ennen peltoa oli tiukkaa tepsuttelua, ja yhtäkkiä Mörri pysähtyi kuin seinään. Olin jo itse huomannut koiranulkoiluttajan, mutta Mörrillä meni hetki ennenkuin se tajusi. Mies nosti koiran syliinsä ja tervehdin häntä. Koira haukahti ja mies käänsi koiran pois Mörristä. Sanoin ettei se haittaa, ei Mörri pelkää koiria eikä haukuntaa. Mörri jatkoi vain tohkeissaan puoliksi töltillä ja kun tulimme pellolle vievälle polulle, se olisi halunnut kääntyä sinne.

Hetken tuli mietittyä mitä kautta mennään. Mielestäni pelto oli aika raskas kävellä Mörrille, varsinkin kun minä olisin selässä, mutta jos menisimme tietä pitkin, en tiedä millä voimilla saisin enää poikaa pidäteltyä. Annoin periksi, mennään pellon kautta kun kerta Mörri itse sinne hakeutuu. Ja hurjan päristelyn kera Mörri oli tyytyväinen, mentiin sitä reittiä mitä hän halusi! Hyvä että oli edes se ratsastusvyö mistä sai kiinni, muutama kymmenen metriä meni Mörrin yrittäessa raville kamalassa nietoksessa! Ei hyvät hyssykät, mistä sille riittää tuota virtaa! Se kyllä rauhottui hetken kuluttua ja pystyin antamaan jopa ne ohjat sille. Loppumatka meni rauhallisesti kävellessä, välillä Mörri jäi katselemaan ympärilleen ja annoin sen mennä aivan omaa tahtiansa.

Metsän kautta saavuimme tallille ja tulin alas vapiseville jaloille käsienkin suurinpiirtein vain roikkuessa olkapäistä. Purin Mörrin varusteet ja lykkäsin sille ruokaa nenän eteen ja seisoin silmät ymmyrkäisinä keskellä pihaa. Ja hain sitten jakkaran, en jaksanut enää edes seistä. Kari tuli katsomaan kuinka meillä oli mennyt ja kerroin reissusta. Häntä nauratti, taitaa tietää tarkalleen kuinka raskasta pellolla oli mennä! Mörrin syötyä vein sen tarhaan ja jaoin vielä heinät hevosille, Mörri seurasi edelleen ja oli intoa täynnä!

Mulla oli tosi hyvä fiilis tuosta reissusta, vaikka olin totaalisen väsynyt. Mörri oli mennessäkin jo innolla lähdössä ja tiellä meni tohkeissaan kiskoen emäntäänsä perässä. Mä vaan en käsitä tuota energian määrää, ja sitä että se tuli alamäkiä lukuunottamatta koko matkan töltillä! Varmaan mulla oli ajomatkan ajan sellainen epäuskoinen hymy kasvoilla, mitä oikeastaan tapahtui ja missä mennään. Ja missä kunnossa mun lihakset olisivat huomenna...