Vauhtia ja kauniita maisemia

Mietimme Tuulikin kanssa mihinkä mentäisiin ja loppujen lopuksi päätimme tehdä hieman lyhyemmän retken. Tuulikki tiesi kivan reitin, jota kohti lähdimme innokkailla hevosillamme. Tämä talvi on ollut poikkeuksellisen vauhdikas, en muista että aiempina vuosina olisimme Mörriäisen kanssa olleet näin hurjina jo tässä vaiheessa talvea. Kunto on kasvanut ja intoa piisaa, ja minä kun luulin ostaneeni rauhallisen eläkeläispollen! :D

Tieosuus meni aivan normaalisti, mutta Mörri aloitti hurjan päristelemisen oitis kun pääsimme metsään. Kauempaa kuulosti varmaan siltä, että joku olisi ajellut prätkällä pitkin poikin pöpelikköä! Huvitti, ihanan pirtsakka ja innokas poika mulla onkin! Välillä piti jäädä merkkaamaan paikkoja, mutta sitten taas jatkui täpinäpollen porhallus.

Metsä oli raskasta kulkea, ainakin uraa aukovalle Töggurille. Mörri tuli iloisesti perässä turpa hankea viistäen, hän katsoi tosi tarkkaan missä oli Töggurin jäljet. Raskasta se oli Mörrillekin, mutta se vain tuntui innostavan poikaa lisää.

Yhtäkkiä ihmettelin että mikä ihmeen valonheitin oli metsään raijattu, kuin ihmeessä joku oli saanut jonkun metsätyökoneen keskelle metsää? Muutaman metrin kuluttua tajusin että oho, sehän olikin matalalla oleva aurinko! Nauroin ääneen itselleni, pöhkö Täti kun ei tajua auringon paistavan! Puolustuksekseni voin sanoa, ettei sitä aurinkoa ole näkynyt aikoihin, joten outo valoilmiöhän se oli...

Nousimme pienen mäen laelle ja ihastelimme matalalla olevan auringon valossa kylpevää maisemaa. Hyvänen aika, oli kuin olisimme päässeet keskelle von Wrightin maalaamaa taulua! Mäntyjen tummat rungot olivat puoliksi valossa, puoliksi varjossa ja ilmassa kimalteli puista laskeutuvaa pienen pientä lumihiukkasta, jotka viipyillen yhtyivät valoisaan hankeen. Mörrikin jäi katselemaan metsää ja puhahteli mun kanssa samaan tahtiin, kyllä luonto on kaunis!

Viimein jatkoimme matkaa ja pian tulimme entiselle hakkuuaukealle. Jäimme taas katselemaan maisemaa, mutta sepä ei oikein sopinutkaan Töggurille. Hänen mielestään maisemat saivat jäädä, nyt mennään! Mörrikin innostui raville Töggurin perään ja hetken meillä ratsastajilla oli työ pysyä kyydissä! Aivan ryöstömeiningillä kumpikin polle meni syvässä hangessa ja vaikka yritin kuinka komentaa, Mörri paineli menemään. Välillä olin varmaan 25 senttiä irti satulasta kun poika ponnisti päristellen Töggurin perään! Vai niin, ei jarruja laisinkaan!

Tuulikilla oli ollut vaikeuksia pysyä satulassa ja sanoin että sama täällä, ohjien toisessa päässä ei kyllä kuunnella ollenkaan pidätteitä! Huh! Pääsimme jotakuinkin tasapainossa metsäautotielle ja käännyimme seuraamaan hyvin tallautunutta polkua. Sama vauhdikas meno kuitenkin jatkui kumpaisellakin pollella ja Mörri kulki Töggurin hännässä kiinni. Menohaluja olisi ollut vaikka kylälle jakaa ja välillä Mörri töni turvallaan Tögguria, mene jo siitä, pitäs päästä laukalle! Töksy kulki töltissä, koska ei kovempaa päästetty ja mua nauratti. Tämähän on aivan mahdotonta touhua kumpaiseltakin!

Pikavauhtia suoriuduimme metsäautotiestä ja saavuimme auratulle hiekkatielle. Siellä juttelimme hetken rouvan kanssa, joka oli vienyt pihalta koiran sisälle, ettei se vain haukkuisi. Ei nämä haukkuja pelkää, olisi varmaan hyvä tutustuttaa koira hevosiin jossain vaiheessa. Kaksi lasta katselivat uteliaina hevosia ja tyttöä nauratti kun Mörri tökki äitiä namipaloja saadakseen. Kun olimme lähdössä, Mörri vielä nuuskaisi tyttöäkin, joka kihersi iloisena ja totesi: "Ei mullakaan ole mitään!"

Tie meni jyrkästi alamäkeen, jonka Töggur suoritti hyvin pikaisella käynnillä. Mörri kun ei moiseen pystynyt, se päätti ottaa ravilla. Komensin Mörriä ja nyt alkoi jo olla kiukkua äänessä, "EI ALAMÄKEEN, P...KELE!" Mörrin etujalka liukui ja herra yhtäkkiä tajusi, ettei tämä ole turvallista touhua ja hidasti. Mun on otettava kurinpalautusta Mörrille tai tää menee aivan harakoille koko homma! Tasaisella tai ylämäkeen saa mun puolesta mennä, mutta alamäet on "EI-EI!"

Pääsimme risteykseen, mutta Tuulikki ohjasikin Töggurin vielä eteenpäin. Mörrillä hidastui tahti, mitä kummaa, eikös me tuosta mentäisi jo tallille? Juu ei, kun olitte meno päällä, niin mennään sitten hieman pidemmälle. Mörri raahusti perässä ja jouduin jo hoputtamaan. Töggur jäi odottamaan kaveriaan ja Mörri nyökkäsi johtajalleen. Tuulikki sai viime tingassa oikaistua Töggurin, ettei se olisi mennyt jyrkkää pengertä alas pellolle! Siis pellolle, mihin ei ikinä ole menty! Tuli mieleen että komensiko Mörri pomoa, että mennään siitä ja oikaistaan tallille...

No matka jatkui hieman hitaammissa merkeissä ja alamäkikin meni mallikkaasti. Ylämäkeen otimme hieman ravia ja kun pääsimme suoralle, pinkaisivat ratsukot laukalle. Ja kun saavuimme pellon reunaa kulkevan polun kohdalle, Tögguria ei olisi pystynyt mitenkään pitämään tiellä, nyt mennään kotiin! Ja sinnehän pojat sujahtivatkin, tutulle peltoa kiertävälle polulle ja sieltä kohti tallia. Mörri rauhottui heti kun tiesi pääsevänsä tallille, nyt oli aikaa katsella naapurin kuplavolkkaria, kaukana menevää kävelijää ja toistakin autoa. Ei kiire mihinkään!

Sujahdimme metsäpolun kautta kotiin ja hevosten syödessä tuumasimme vauhdikasta retkeä. Kyllä riittää virtaa poitsuilla, Töggur on kuulemma paljon virkeämpi Mörrin tultua tallille ja Mörrillä on selkeästi askellus nopeutunut. Töggurin kanssa on kiva mennä, kun sillä riittää vauhtia! Mörrillä on ehkä hieman enemmän kestävyyttä, mutta Töggur on nopeampi. Aion tässä pikkuhiljaa kohottaa taas sitä Mörrin kestävyyspuolta pidentämällä lenkkejä kestoltaan, ei niinkään nopeudeltaan. Ja kun kevät tulee, niin tulemme tekemään piiitkiä piiitkiä käyntilenkkejä eväiden kanssa, saamme molemmat sitä kestävyyttä ja kuntoa! Wuhuu! :D