Nooran kanssa reippailemassa

Odotin kovasti yhteistä ratsastusretkeä Nooran kanssa, näkisimme pitkästä aikaa! Ja mulla olisi D-kalsium-jauhepurkki Vísirille, Mörri kun kieltäytyi syömästä vaikka kupissa oli vain hyppysellinen jauhetta. Olin muuten ensin kokeillut mitallista, mutta kun ei maistunut, kokeilin ihan pienellä määrällä, siis että ripsautin hieman myslien päälle, mutta poika kieltäytyi syömästä. Tuijotti vain mua ja komensi hakemaan parempaa muonaa. Nyt toivon, että Vísirille se maistuu hieman paremmin!

Nooran kanssa ajelimme tallille ja kerroin edellisestä rankasta retkestä. Tuumasin, että pojat saattaa olla rauhallisempia tänään, kun Töggurkin oli saanut liikuntaa edellisenä päivänä. Tallilla annoin Mörrin uudet kuolaimettomat Nooralle ja otin Töggurin riimun itselleni. Pian olimmekin poikien kanssa pihalla ja harjaamassa niitä.

Tuulikki tuli paikalle ja kyselin että mitä reittiä voisimme mennä, jaksaisiko Töggur mennä keulilla metsäpoluilla? Lunta oli tosiaan tullut lisää, eikä oltu vielä käyty aukaisemassa niitä uudestaan. Tuulikki sanoi että menkää vaan pitkä lenkki, kyllä Töggur jaksaa.

Varustimme hevoset, Töggurillekin kuolaimettomat ja lähdimme namiporkkanat taskuissa kolmen tunnin reissulle. Tiellä oli helppo mennä näin aluksi ja sopivassa kohdassa otin hieman tölttiä. Nooraa ilmeisesti huvitti siellä takana Mörrin kanssa, Töggur oli puolittain laukassa jo. Soo-jaa, poika, soo-jaa. Töggurilla oli selkeästi virtaa, mutta eipä se Mörrikään kauaksi jäänyt.

Ennen metsäpolkua Töggur katseli oikealle ja yhtäkkiä siirtyi tyynesti ison lumivallin yli umpihankeen. Mä olin aivan ihmeissäni että mihin se nyt menee ja Noora nauraa takana. Mä en saanut ollenkaan Tögguria pysähtymään, vaan se kahlasi pitkin hankea ja alkoi jo suunnistamaan pöpelikköön. Vilkaisin tielle, missä Mörri seisoi lievästi hämmentyneenä, hän ei muuten ainakaan tohon hankeen lähde kahlailee. Hirvitti että tipahtaisimme ojaan, kun en muistanut yhtään mitä siinä kohtaa lumen alla oli. Sain herran kuitenkin käännettyä turpa kohti tietä ja sitten hurjalla kannustuksella takaisin tielle. Jostain syystä takaa kuului tirskahduksia vielä pitkään...

Metsäpolun alkaessa mietimme vielä että mistä kohtaa menisimme polulle, mutta Töksy teki päätöksen puolestamme. Hän haluaa tästä! Jahas, selvä, siitä sitten pahimmasta ryteiköstä. Metsäpolku oli melkoisen hyvin esillä ja katsoin kun Töggur kulki turpa maassa kiinni. Voi kuinka ihanaa, samalla polulla oli kulkenut peuroja hieman aiemmin, aivan tuoreet jäljet kulkivat polkua pitkin samaan suuntaan kuin mekin! Takana Mörrikin nuuskutteli polkua, ketä täällä onkaan kulkenut!

Etummaisena olossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Yksi huonoista on se, kun puiden oksat ovat lumikuorman alla ja hevonen puskee läpi, niin ratsastaja on se, joka saa kaikki lumet niskaansa. Putsasin joka puun jälkeen satulan ja takamuksen välistä lumia, reisien ja satulan välistä lumia ja mikä pahinta, lämpimän niskan ja kauluksen välistä niitä lumia. Olisi pitänyt laittaa huppu kypärän päälle, mutta sitten en olisi kuullut mitä Noora puhuu siellä takana. Kivaa mulla kuitenkin oli!

Edelleen kuljimme samaa polkua peurojen kanssa ja Töggur kulki tosi nätisti. Se oli niin tohkeissaan mun kehuista, ettei muistanut kerjätä nameja ollenkaan! Se tarpoi onnellisena hangessa aina välillä päristellen. Muutamat puut piti kiertää, mutta Töggur suoritti tehtävät hienosti. Loppumatkasta oli pari ylämäkeä, joihin Töksy lähti iloisesti laukalla ja hetken kuluttua kuului Nooran nauru. Jahas, ilmeisesti Mörrikin oli spurtannut! Noora kertoi että hän katseli että mihin se Mörri astuu ja onneksi hänellä oli ollut käsi etukaarella, että hän sai kiinni siitä kun poika ponnisti itsensä ylämäkeen. Voi apua, mä yritin kyllä varoittaa Nooraa Mörrin tavoista, mutta eihän sitä kaikkea muista mainita! Tää oli yksi niistä...

Pian pääsimmekin toiselle tielle ja kumpikin poika oli ansainnut namin. Tiellä olikin helpompi kulkea ja Töggurin vetävä askel kantoi eteenpäin reipasta vauhtia. Tasaisella otimme jälleen hieman tölttiä (niin tohkeissaan että etujalat tölttäsi ja takajalat laukkasi) ja hieman villin oloista oli meno. Töggur kuitenkin kuunteli hyvin ohjia ja sai namin kun suostui pysähtymään. Hetki oli käyntiä ja sitten siinsi laukkamäki edessä. Odotin että Mörrinkäinenkin pääsee mäen alas ja katsoin samalla että sillä oli jo korvat tötteröllä, kohta pääsee! Varoitin Nooraa että ota hyvä ihminen siitä harjasta kiinni, se saattaapi lähteä.

Töggur ampaisi liikkeelle ja pinkoi hurjalla vauhdilla mäkeä ylös Mörri perässään. Vauhtia kesti niin kauan kuin mäkeäkin ja ylhäällä käännyin katsomaan missä Mörri tulee. No siinähän se oli aivan vieressä, ei ollut poika jäänyt pätkääkään! :D Noora oli kuulema hieman pidättänyt, tai ainakin yrittänyt ja siinä vaiheessa kun Mörri oli lähdössä joka tapauksessa, Noora "antoi luvan" ja Mörri oli sinkoutunut Töggurin perään. Hurjia poikia, molemmat!

Hetken pidimme käyntiä ja taas kun tuli sopiva ylämäki, pojat antoivat palaa. Mörrikin vain lisää vauhtia, jos Töggur katoaa mutkan taakse, kaveri pitää ottaa korvat luimussa gepardilla kiinni! Mä yritin aina välillä hidastaa Töggurin käyntiä, mutta se meni aika vauhdilla eteenpäin. Töggur pysähtyi odottelemaan Mörriä ihan itsekin, mutta Mörrin käynti oli myös normaalia reippaampaa. Aloin jo itse väsähtää, kun oli koko ajan oltava skarppina vauhti-Töggurin kanssa!

Meillä oli todella menoa ja meininkiä ja ennen leirintäaluettä otimme vielä yhden pienen laukan. Sitä ennen oli Mörrin vauhti jo hidastunut ja mun oli pakko laukan jälkeen tulla pois Töggurin selästä. Se kun tuntui olevan niin täynnä virtaa edelleen, että olisi varmaan painellut tasaisellakin kuin Pendolino eteenpäin. Mörri oli siirtynyt normaaliin käyntivauhtiinsa, siihen mitä se jaksaa mennä tuntitolkulla tarpeen vaatiessa.

Jossain vaiheessa Noorakin tuli alas selästä ja siirtyi paimentamaan Mörriä takaata käsin. Pääsimme tallille hyvässä järjestyksessä ja perillä olin varsin hämmentynyt ajan kulusta. Olimme suorittaneet kolmen tunnin lenkin huomatavasti lyhyemmässä ajassa, eli siihen oli mennyt 2h 20min! Hirveetä vauhtia! Mulla oli silmät soikeina kun olin niin ihmeissäni, Tuulikkikin oli kummastuneena että joko te nyt tulitte. Pojat saivat ruokaa sisuksiinsa ja loimet niskaan ja ruuan päälle tarhaan. Veimme heinät hevosille ja niillä näytti edelleen olevan virtaa!

Myöhemmin Tuulikki laittoi viestiä, että kumpainenkin pojista oli juoksennellut ruuan päälle tohkeissaan ympäri tarhaa ihan kuin eivät olisi äsken saaneet liikuntaa laisinkaan. Mä jo mietin että hyvänen aika, mitä ihmettä mä Mörrillekin oikein syötän! Mistä se vanhaherra repii tuota energiaa tuollaisiin suorituksiin! Vai pitäskö tässä itsekin ryhtyä heinä-kivennäis-linjalle... Mums mums! ;-)