Hui että tämä aika taas menee kuin siivillä, kuten tuntuu Mörrikin menevän! Vauhtia piisaa oitis kun lunta tuli, Mörriäinen on aivan yhtä talviolento kuin minäkin. Olemme käyneet Töggurin kanssa retkillä ja minäkin olen päässyt Töggurilla ratsastamaan. Tuulikki sanoi huomanneensa, että Töggur on paljon pirteämpi kahdesta syystä, eli talvi ja Mörri.
Eräskin päivä Töggur meni edellä hurjaa laukkaa ja Mörri pinkoi perässä. Siirryttyämme käyntiin Tuulikki sanoi, että Töksy jäi kuuntelemaan takaata kuuluvia laukka-askeleita, se kun on niin paljon mennyt yksin. Mäkin huomasin, että Töggur oli kääntänyt päänsä nähdäkseen takana laukkaavan Mörrin.
Töggur on myös jo oppinut odottelemaan Mörriä ja asia huvittaa mua suuresti. Joka ainoa hevonen, joka meidän edellä menee, oppii hyvin pian odottelemaan Mörriä! ;-)
Mä olen sen sijaan oppinut tosi hyvin menemään satulankin kanssa silakaksi Mörrin selkään, jos ahtaissa paikoissa puut on liian lähellä mun polvia. Mörri tietää mitä silloin pitää tehdä, eli jatkaa kuten normaalisti. Normaalistihan se pysähtyy, kun otan jalat jalustimista. Mitenhän se senkin erottaa...
Nyt on ollut tosi ihanaa mennä, kun on lunta. Viime lauantaina työkaverini Kati tuli Mörryköimään ja mä lainasin Tögguria alleni. Tämä oli nyt toinen kerta, kun olin Töksyllä liikkeellä ja nyt löytyi nopeammin se yhteinen sävel. Ekalla kerrallahan mä olin aika ihmeissäni, tällä on NIIN eri käyttöohjeet kuin Mörrillä ettei tosikaan! Onneksi sentään pari samaa oli kummallakin, etunoja vähentää vauhtia ja jalustinten irtoaminen pysäyttää pollen. Hyvä juttu!
Lähdimme Katin kanssa katsastelemaan uutta reittiä, joka lähtisi tutun reitin varrelta. Alkumatka oli käyntiä ja huomasin jo alussa että raippa jäi kotiin. No ei se mitään, risukkoa löytyy matkan varrelta jos tarvitsee. Viimein pääsimme tielle, jossa ei kulje autoja, joten porkkanapalkinnon jälkeen sanoin Katille että aloitan töltillä tai jollain, ja sitten nostetaan laukka.
Töggur lähti kauniisti töltille, kovensi vauhtia ja kun annoin merkin, poika pyyhälsi laukalle. Voi että kuinka kiva laukka sillä on! Kuulin perästä Mörrin päristelyn ja huvitti, oli sekin poitsu tohkeissaan! Tosi hienosti kuunteli Töggur ohjia kun pyysin hidastamaan ennen pientä mäkeä, se kun oli erittäin epätasainen lumen alta.
Kysyin Katilta, että miten oli mennyt, ja hän ihmetteli että niin pienet hevoset menee niin kovaa ja hämmästyttävän hyvin pysyvät pystyssä! Juu, nämä kun on issikoita ja vannoutuneita maastopelejä! Tai Mörri on vain ja ainoastaan maastomopo, Töggurilla on kyllä kisattukin. Utelin että otettaisiko vielä toinen laukkapätkä, ja kun sain myöntävän vastauksen, otimme uusiksi. Nyt vain taisi olla niin, että Töggur siirtyi suoraan laukalle käynnistä, kiihdytti ja sitten me jo viiletettiin hangen peittämällä tiellä ihanan kovaa vauhtia! Hymyilytti, ihanaa, mahtavaa! Hidastaessani huomasin jotain hassua, otin pieniä pidätteitä, istuin alas ja yhtäkkiä Töggur oli edelleen samassa vauhdissa, mutta passilla! WOW! Siitä sitten hidastimme (varmaan vastoin sääntöjä) samalla askellajilla käyntiin, saattoi olla hetki tölttiä välissä. Hyvänen aika, nyt olen mennyt passiakin noin kova vauhtia!
Kolmannenkin laukkapätkän otimme, se oli jo selkeästi hitaampi hevosten saatua suurimmat innot purettua. Käynnissä jatkoimme pitkän matkaa, kunnes tulimme ojalle. Töggur oli sitä mieltä että se on aivan kauhea paikka eikä siitä pieni hevonen pääse MITENKÄÄN yli. Kannustin Tögguria puheella, hieno poika, hieno poika, siitä vaan yli, oikein hyvä, ja annoin ihan minimaalisia pohkeita ja välillä pieniä naksutuksia. Välillä Töggur kasasi itsensä hyppyyn, mutta yritti sitten kääntyä pois, jolloin pienellä ohjan liikkeellä käänsin pään takaisin hyvään kohtaan ja aloin kehumisen ja muun alusta. Kesti aikansa, mutta loppujen lopuksi Töggur ("HIEno POika, NIIN hieno POika!") hyppäsi Grand Canyonin yli. Palkitsin rohkean ratsuni porkkanalla ja sivusilmällä katsoin Mörrin nuuskaisevan ojaa ja astuvan tyynesti yli. Niih, hieman on eroa pojilla luonteessa!
Lähdimme etsimään polkua ja kumpikin hevonen päristeli mennessään. Oli kiva päästä uudelle reitille! Seurasimme kiemurtelevaa polkua, jonka joku oli ystävällisesti jo kävellyt lumesta auki. Etummaisena ratsastajana onnistuin saamaan kaikki lumet niskaani, mutta mulla oli kivaa. Kati tuntui tykkäävän myös, puskaratsastus ei tainnut olla hänelle tuttua! Sanoin että Mörrillä voi irrottaa ohjat käsistä, jos tarttee kumpaakin kättä oksien tai runkojen varomiseen, Mörri kulkee perässä vaikka ilman niitä ohjia.
Tulimme isolle kalliolle, mistä ei päässyt eteenpäin. Katsoin jalanjälkien kiipeävän rinteeseen, joten lähdimme seuraamaan niitä. Tulin alas selästä ja talutin Tögguria ylös. Kati teki samoin ja ihailin hevoste nelivetoa, mullekin olisi kelvannut toisetkin jalat siinä vaiheessa! Pääsimme kallion yli, mutta tietä emme löytäneet. Arvelin sen olevan pelkkä ruohottunut ura, mikä oli lumen peitossa, mutta en nähnyt sopivaa aukkoa mihinkään. Loppujen lopuksi ei auttaanut kuin kääntyä takaisin.
Pääsimme kalliolta hyvässä järjestyksessä alaskin ja kipusimme ratsujemme selkään. Olimme kaikki neljä puskailijaa aivan hikisiä, se on kuulkaa raskasta kiivetä lumista metsää pitkin ylös ja alas! Töggurin askel oli ripeä, se taisi jo haluta kotiin!
Ensin esteenä oli kuitenkin se samainen oja. Nyt menimme Grand Canyonista Vantaanjoeksi kutistuneen ojan yli jo paljon nopeammin ja annoin kovasti kehuja ja monta porkkanaa noin reippaasta suorituksesta. Mörri sen sijaan pysähtyi juomaan, janotti tää tarpominen. Sitten se heilutteli ylähuulellaan vettä, jonka jälkeen se vain astui ojan yli. Voi hyvänen aika...
Käynnissä jatkoimme pitkän matkaa, eikä oikein Töggurilla tuntunut olevan enää laukkahaluja. Ei se mitään haittaa, mennään sitä mitä jaksetaan, tassa mitään kiirettä ole. Käyntiä otimme paljon, kunnes tuli viimeinen mahdollisuus laukkaan. Kysyin Töggurilta, että olisko töltti tai ravi mitään, mutta ei, nyt mennään laukalla! Selvä! Laukkasimme pienen pätkän, mutta tuli kiire hidastaa ennen tien sulkevaa puomia, ettei mene estekisaksi koko homma. Mietin että pitää odotella sitä Mörriä, mutta hups, siinähän se oma innokas pallero oli ihan vierellä, ja aivan tohkeissaan!
Loppumatka meni käynnissä, juttelimme naapureille ja mä tulin alas kävelemään loppumatkan. Oli aikakin, tuo Töksyn satula kun ei ole niitä pehmoisimpia ja polvi natisee! Kun on tottunut Mörrin pehmoiseen satulaan, niin runkosatula on aika kovan oloinen.
Kävely teki hyvää ja tallilla otimme varusteet pois hevosilta ja laitoimme loimet kummallekin hikiselle pollelle. Kumpikin sai valkosipulia ruokansa joukkoon, joten maiskutus ja kuolan määrä oli taattu. Jaoimme vielä Katin kanssa heinät tarhaan ja annoimme Kelly-neidolle porkkanaa, olihan hän pitänyt hyvin vahtia sillä aikaa kun pojat olivat töissä. Oli mukava nähdä hevosten tyytyväiset ilmeet, niiden mielestä oli kiva päästä paahtamaan ihan kunnolla! Ja fiilis oli hyvä ratsastajillakin! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti