Haimme tallista kuolaimettomat kumpaisellekin ratsulle ja lähdimme kohti lumista tarhaa. Kelly-neito oli portilla odottamassa ja lähti seuraksi, kun haimme pojat tarhan kauimmaisesta nurkasta. Töggur näytti siltä, että hahaa, Tätillä on rompetta käsissä, hän ainakin haluaa ja aikoo päästä lenkille! Saimme ratsumme pyydystettyä siis varsin helposti ja lähdimme viemään niitä harjattavaksi. Kelly seurasi puuhiamme ja hetken kuluttua Tuulikkikin tuli katsomaan meidän touhuja.
Tuulikki mainitsi ottavansa kuvia Kellystä punainen rusetti päässä ja mulle tuli kiire antaa mun joululahjat hevosille! Olin ostanut kummallekin uuden riimun, Kellylle vaaleanpunaisen bling-riimun ja Töksylle siniraidallisen, pehmustettuja molemmat. Mietin hetken, että mahtuuko se Kellyn riimu neitokaiselle, shettis-kokoa se oli, mutta onko minishettiksellä erikokoinen pää? Hyvin se näytti kuitenkin sopivan suloiselle neidille.
Tuulikki tuli vielä kiskomaan satulavyötä kireämmälle, taidettiin viimeeksi mennä liian löysällä, heh. Autoin ensin Annikan satulaan ja kiristin satulavyön Mörriltäkin. Nää satulat kiristetään hieman eri tavalla, kun Töggurin satula on rungollinen ja Mörrin ei. Minäkin kipusin ratsuni selkään ja palkitsin kauniista paikoillaan olosta porkkanan palalla. Sitten olikin aika lähteä retkelle!
Kävelimme ensin autotietä Töggurin seilatessa tien laidalta toiselle ja Mörrin yrittäessä epätoivoisesti seurata pomon jälkiä. Hyvä ettei Mörri jo tuskastunut, päättäisi nyt missä kuljetaan! Meillä oli hieman hakusessa tämä kuolaimettomilla kulkeminen, mutta mikäs kiire meillä on opetellessa, koko retki aikaa! Hyvinhän poika oli mennyt kuolaimettomilla mun kanssa pellolla ja näytti se kuuntelevan nytkin.
Kovin pitkäpinnainen ei Töggur kuitenkaan ole, Annika tarkisti vielä Mörrin kaviot ennen puomia ja siinä olikin pollen kärsivällisyys koetuksella! Oikeesti, pitäs mennä jo!
Puomin jälkeen annoin Töggurille namin ja selitin Annikalle, että tästä lähdetään sitten nopeammalle pätkälle. Mörrihän oli päristellyt jo pitkään ennen puomia, se tykkää kyseisestä kohdasta ja odotti jo tohkeissaan. Varoitin kyllä Annikaa, että Mörri saattaa vaihtaa laukalle hyvinkin äkkiä, mutta että töltillä aloitettaisiin.
Otin Tögguria harjasta kiinni, pyysin mielestäni tölttiä ja yksi jalka taisi töltillä aloittaa, mutta loput jalat pinkaisivat laukalle... "Ohoh!" kerkesin hihkaista ja sitten mentiin! Hieman huvitti, Töggur päästeli menemään riemuissaan ja Mörri aivan peesissä mukana! Huumaavaa vauhtia kesti tienpätkän ja ylämäki lähestyi, joten nousin hieman pystympään. Töggur oli heti tarkkana, tiesi sen tarkoittavan hidastusta ja kun samalla löysäsin ohjia, Töksy siirtyi kauniisti käyntiin.
Käännyin katsomaan taakse ja näin Annikan onnellisen ilmeen, huh mitä laukkaa! Juu IHAN ei ollut tarkoitus lähteä kuin tykin suusta, mutta kuten Annikakin sanoi, hevoset tietää että tässä laukataan :D
Hieman myöhemmin käännyimme pois tieltä metsäpolulle ja takanani Mörri aloitti päristelyn. Että se hevonen tykkää metsästä! Se on niin onnellinen kun se saa mennä pöpelikössä, ihan sama mihin ollaan menossa, ollaanko yksin vai kaverin kanssa, mutta metsä on Mörrille "se juttu". Yksi päivä kun hain sitä tarhasta, Töggur ja Kelly olivat pellon puolella, mutta Mörri seisoi issessein tyytyväisenä kuusen juurella metsätarhan puolella. Vaikka niinhän se metsä on mullekin tosi tärkeä!
Tuulikki oli käynyt tekemässä polkua aika pitkälle Töggurin kanssa edellisenä päivänä, joten alku oli meille helppoa kauraa. Seurasimme vain jälkiä! Varoittelin ahtaista kohdista, mutta onneksi Annikalla ei ole samanlaisia polviongelmia kuin mulla yleensä, mullahan ne kolisee kaikkiin puunrunkoihin kolmen metrin säteellä. Mielestäni muistin aika hyvin suurimman osan jo tehdystä urasta, mutta muutamasta kohdasta olisin mennyt harhaan ilman jälkiä. Tämä osa metsästä oli ryteikköisempää, joten siellä ne kaikki pusikot näyttää samalta.
Piakkoin jäljet päättyivät, Tuulikki oli tässä kohtaa kääntynyt takaisin. Me jatkoimme matkaa ja polun kohdalla saattoikin huomata pienen painauman. Meillä oli hyvin aikaa ennen auringon laskua ja jos eksyisimme, pääsisimme aina samoja jälkiä takaisin. Mulla kuitenkin oli aika hyvä mielikuva polusta, vaikken ole sitä montaa kertaa mennyt. Mullahan ei ole suuntavaistoa mielestäni ollenkaan, mutta sieltä täältä tunnistin lumen alta ja puista muistiin jääneitä yksityiskohtia. Nämä pienet merkit varmistivat meidän olevan oikealla polulla ja menossa oikeaan suuntaan. Tuossa poikittain oleva puu, tuossa tuo kolmen rykelmä, tuossa tuttu pikkumäki, jne.
Jossain kohdassa hevoset pysähtyivät kuin seinään, samalla hetkellä viiden metrin päästä puun alimmilta oksilta lehahti valtava lintu lentoon pois päin meistä. Näin komean linnun ja olin tohkeissani, me nähtiin METSO! Töggur katseli linnun perään, Mörri puhahteli hieman hermostuneena, mutta otti sitten Töggurista mallia ja jatkoi rauhassa matkaa. Metsohan on niitä harvoja eläimiä, mitä Mörri pelkää.
Hetkeä myöhemmin Annika jo kysyi, että ollaanko me vielä oikealla polulla. Sanoin että ollaan, me ollaan käyty täällä aiemminkin. Samantien mulla oli polku hukassa ja kiersimme kaatuneen puun "väärää" kautta. Piti oikein seisahtua katsomaan, mulla oli sellainen mielikuva että olisi pitänyt mennä ylös. Hain katseellani jotain tuttua, taaksepäin näytti tutulta, joten kyllä me edelleen olimme kartalla. Viimein näin kohdan, mistä pääsisimme jatkamaan polulla ja johan sieltä löytyi ihmisenkin jäljet. Enää ei olla kaukana!
Vielä juuri ennen tietä oli kierrettävä kaatunut puu ja viimein pääsimme auratulle osuudelle. Tämä oli porkkanan paikka! Saatuaan herkkunsa molemmat hevoset päristelivät tyytyväisenä. Töggur oli hieman meno päällä, hän haluaa tuohon suuntaan! Mulla oli ollut tarkoitus mennä toista reittiä, mutta päätimme Annikan kanssa sitten lähteä Töksyn suosittelemaa reittiä.
Alamäen jälkeen pääsimmekin hieman töltille, mutta Töggur yritti pistää laukaksi. Yritin saada pojan takaisin töltille, mutta kun en saanut niin sitten pistettiin laukaksi. Hyvä siinä oli mennä, alusta oli lievää ylämäkeä ja kitkaa riitti, eikä se kovin pitkäkään pätkä ollut.
Käynnissä jatkoimme matkaa Töggurin ottaessa uudelleen seilauksen ohjelmistoonsa. Kerroin sille, että hän nyt kyllä moninkertaistaa kävelemänsä matkan, mutta se vissiin oli kivaa tai tarpeellista. Mietin kyllä että olisiko sillä pissittänyt, mutta ilmeisesti joulun kunniaksi torttuja siltä ilmaantui.
Jossain vaiheessa tulin alas selästä ja kävelytin Tögguria ja Annikakin antoi Mörrille lepotauon. Siinä kävellessä soitin Tuulikille ja kerroin että Töggur halusi tälle reitille, joten mehän tottelimme. Eli että myöhästyisimme siitä sovitusta puolella tunnilla, ettei tarvitse hätääntyä, emme ole eksyksissä! :)
Hieman myöhemmin Annika nousi takaisin Mörrin selkään ja mä yritin kanssa samaa Töggurin kanssa. Juu ei. Maailman suuurkeeeeiiin selkäännousija! Jatkoin matkaa taluttamalla ja mietin mistä pääsisin nousemaan satulaan. Mä en tarviisi kuin ihan pienen avun! Viimein Annika ohjasi Mörrin Töksyn viereen pitääkseen jalustimesta vastaan kun nousen selkään. Mä kampesin itseni väkisin sinne ylös, nää talvikamppeet ei kyllä yhtään auta asiaa!
Töggurin askel oli reipas ja välillä Mörri otti ravilla kiinni. Tulimme mutkaan, mistä Töggur meinasi mennä polulle. Mulla oli mielikuva, että Tuulikin sisko oli kertonut siitä pääsevän oikaisemaan. Mutta kun en ole sieltä koskaan mennyt enkä tiennyt ojista mitään, niin kiersimme tien kautta.
Katsoin, että tuossa olisi ihan hyvä pieni laukkapätkä ja Töggur innostui. Se oikein veti pään pitkälle ja pinkoi niin että unohti varmaan hengittääkin! Meno kuitenkin talttui melkein saman tien, kyseessä oli kiva lyhyt pyrähdys!
Käännyimme toiselle tielle ja pian olimmekin ihmisten ilmoilla. Hihkuimme "Hyvää Joulua!" koiraa ulkoiluttavalle pariskunnalle ja saimme hyvänjoulun toivotukset takaisin vilkutusten kera. Jatkoimme autotielle ja loppumatka menikin kävellessä ja taluttaessa. Töggur meni nätisti talutuksessa, eikä muuten hoksannut kerjätä autonamia! Autojen ohituksista saa Tuulikin kanssa namin, mutta se jäi nyt Töksyltä huomaamatta! Tai sitten herra on oppinut mistä mun kanssa saa namin ja mistä ei saa namia. Taitaa olla fiksu poika, tää Töggur!
Pääsimme nätisti tallille ja riisuimme ensin satulat pois ratsuiltamme. Ei ne kyllä ihan pahasti olleet hionneet, sitäpaitsi me käveltiin aika paljon. Alun metsäpolku oli rankka, mutta muuten aurattua tietä oli hyvä ja helppo mennä. Laitoimme loimet kummallekin ja heposet saivat ansaitut ruokansa. Sillä välin vein Töggurin satulahuovan kuivumaan ja hain samalla lämmintä vettä ämpäriin, Mörri nimittäin söi janoonsa lunta matkan varrella. Se joikin sangosta puolet, loput kippasin lämmitettyyn juoma-astiaan tarhaan.
Veimme heinät tarhaan ja jaoimme ne kasoihin sekä pellon että metsän puolelle. Saavat siinä sitten liikuntaa kun hakevat uutta heinäkasaa. Me sen sijaan haimme autoista lahjat, mitä olimme jo arvuutelleet Annikan kanssa. Mehän saimme Annikalta jo aiemmin yhden joululahjan, koska tarvitsimme niitä, eli tosi hienot ohjat missä oli reilusti kaipaamiani "stoppareita" ja kumilankaa grippipintana. Olivat käytössä tänäänkin. Ja nyt Mörri sai iloisen keltaisen heijastinriimun, se sopii aivan täydellisesti äitin ompelemaan heijastinloimeen! Uuden riimunnarunkin saimme ja kiinnitin sen tietenkin riimuun. Vanha taitaa mennä pesuun! :) Mörri antoi Annika-tätilleen kalenterin (missä oli meidän kuvia), sitä Annika tarvitsee Vinur-hepan kanssa. Mä annoin Annikalle niskasuojan, sellaisen Back-on-Track-tuotteen, mistä Annika toivottavasti saa apua helposti jumiutuviin hartioihinsa.
Lahjojen jaon jälkeen oli vuorossa salaperäisesti satulahuoneeseen ilmaantunutta lämmintä mehua termarista ja Tuulikin leipomia heppapipareita. Kyllä maistui! Tuulikki on aivan ihana ihminen, huolehtivainen ja huomaavainen!
Olimme molemmat Annikan kanssa väsyneitä, mutta hymyt olivat herkässä. Kyllä se vain niin on, että hevosten kanssa sielu lepää, välillä päästellään hirmuista vauhtia ja välillä seistään ihailemassa kuutamoa. Silkkaa ihanaa luxusta!
Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2013!
Toivottavat Anka ja Mörri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti