Sekalaista touhua

Kysyin Tuulikilta, josko se lähtisi opettamaan mulle (siis lähinnä Mörrille) uuden reitin, minkä me olimme jo kertaalleen ihmis- ja koiravoimin käyneet kävelemässä. Sen kun saa Mörrille tutuksi, niin meillä olisi yksi kiva reitti lisää :) Tuulikki oli valmiina lähtemään koirien kanssa lenkille, joten sain mukavasti oppaan mukaan.

Lähdin taluttamaan Mörriä tietä pitkin, se on matkan tylsin osuus. Mörri oli hieman nihkeänä, ei nyt juuri olisi hotsittanut lähteä! Patistin kuitenkin poikaa, nyt ollaan menossa ja mulla on omenakin eväänä hälle!

Pian Tuulikki ajoi autolla meistä ohi koirat kyydissään, parkkeerasi auton, purki lastin ja sitten pääsimmekin kaikki yhdessä metsätielle, ihmiset, hevonen ja koirat. Koirat olivat hieman ihmeissään, kun ei ne paljoa ole hevosen kanssa olleet lenkillä. Penni yritti pitää koko laumaa kasassa, mutta Taika kulki omia polkujaan. Mörri tulla lompsotteli perässä ja vähät välitti, vaikka koirulit sinkoilivat sieltä ja täältä ohi.

Juttelimme kulkiessa ja nautimme hieman viimeaikaisia viileämmästä ilmasta. Ja metsässä tuoksuu niin hyvältä! Mörrilläkin alkoi löytyä virtaa, hän tykkää mennä tätä reittiä. Pyöräilijäkin tuli vastaan, ja toinenkin, mutta muuten oli aika rauhallista. Noh, ainahan tuolla on hiljaista, täällä paljoa porukoita olekaan :)

Juttua riitti ja järvelle päästyämme alkoi kuulua ihmisten ääniä. Olivat ilmeisesti uimassa näin kauniilla säällä. Järven vesi on varmaan 20-asteista, minäkin olen tänä kesänä uittanut varpaitani siellä ja se on saavutus jo sinänsä!

Tuli mieleen että voisi jossain vaiheessa kokeilla meniskö Mörri veteen siitä kohtaa, saisiko edes etusia kasteltua. Se voisi olla mukavaa tosi kuumalla säällä, jos sellaisia vielä nyt elokuussa sattuisi tulemaan. Tai jos polle tulee Tätiinsä, niin se pysyy visusti kuivalla maalla, yök, tassut kastuu.

Jatkoimme kuitenkin matkaa ja muutama pariskunta tuli vastaan. Retkeilijöitä ei täällä useasti näe, mutta nyt niitä oli liikkeellä. Mörri alkoi olla menopäällä, täällähän on säpinää! Me kuitenkin käännyimme metsätieltä pois polulle, mikä oli uusi paikka Mörrille. Ensimmäisenähän se piti merkata, että täällä ollaan oltu, ja vasta sitten alkoi tutkimusretki.

Kävelimme polkua ja paikoin Tuulikki kyseli että mahtuuko Mörri tästä kun sillä on satula. Juu mahtuu, jostain syystä Mörri osaa varoa satulaa, vaikkei se ymmärrä mun jalkoja enää siihen satulan päälle. Olin laittanut satulan Mörrille siltä varalta, että väsyn liikaa tai haluan muuten vain mennä selkään. Hienosti poika taipui puiden ympäri, eikä kolhinut meidän halpissatulaa. Satula alkaa olla kohta kolme vuotta vanha ja hyvässä kunnossa edelleen, vaikka on nähnyt ties mitä paahtavasta auringonpaisteesta kaatosateiden ja kosteiden syksyjen kautta paukkupakkasiin. Eikä se taida olla edes oikeata nahkaa.

Metsäpolku oli melkoisen selkeä ja kerran jo siitä kulkeneena olin melkoisen varma mistä se kulkee. Olin ottanut Mörrin satulaan pussin, missä oli polun merkkausta varten keltaisia muovipussin suikaleita. Jos tulee sellainen kohta, missä polku katoaa kalliolle tms, niin pysyisin silti kartalla. Mullahan on tosi surkia suuntavaisto, kaksi puuta ja mä olen jo hukannut itseni. Silläpä oli tärkeää mennä reitti Tuulikin, ja varsinkin Mörrin kanssa, koska viimekädessä se on aina Mörri, joka mut sieltä pöpeliköstä tuo kotiin.

Yhdessä kohtaa olikin merkkauksen paikka, olisin takuuvarmasti kääntynyt metsäautotielle vasemmalle, kun pitikin mennä oikealle. Laitoimme merkin polun päättymisen kohtaan ja siihen, mihin suuntaan pitäisi mennä. Niin että jos satun tulemaan toisesta suunnasta, oikea reitti löytyy silti. Tässä kohtaa oli Mörrin omena-paikka, olimme varmaankin puolivälissä jo.

Jatkoimme ruohottunutta tietä pitkin ja koirat sinkoilivat sinne ja tänne. Viimeeksi täällä kävellessämme huomasimme, että talven jäljiltä oli korjattu pari tien yli kaatunutta kuusta pois. Oikein hyvä, toiseen suuntaan tullessa tämä kohta oli nimittäin ihanan pitkä laukkamäki! Voi, toivottavasti Töggur paranisi pian, tahtoo laukalle!

Merkkasin pieneen kuuseen toisen polun alun ja lähdimme kaartamaan takaisin kotia kohti. Mörri tunnisti tämän polun, olemme kerran olleet täällä ja tutussa maastossa poika innostui. Se yritti päästä ohi ja pistellä menemään ja mulla oli täysi työ sen kanssa. Teimme niin, että menimmä vaihteeksi Mörrin kanssa keulilla ja voi hyvänen aika sitä puskua ja tunkua! Mun piti olla jo ihan ChickenMcNuggettina siellä, levittelin käsiäni kuin siiventynkiä ja kaakottelin mennessäni.

Tuli kyllä mieleen, että mitähän ne vastarannalla olleet ihmiset tuumasivat äänistä.

Ihan hörhelönä ollut Mörri kuitenkin rauhottui jonkun ajan kuluttua ja oli varsin skarppina kun pääsimme takaisin metsätielle. Ajattelin että sillä voisi nyt olla hyvä päästellä, ja Tuulikin roikkuessa satulan toisella puolen, pääsin ratsuni selkään. Juu, ei sitä virtaa enää ollut. Patistin ja patistin ja hiki tuli ja alkoi naurattaa. Pyysin, että Tuulikki antaisi mulle jonkun oksan lähipuskasta, jos tämä poika sitten suostuisi liikkumaan.

Löytyi se ravikin sieltä, mutta edelleen oli ongelmana mun tasapaino. Voi itku, tää on oikeasti ihan surkeeta, mihin mun lihaskorsettini on kadonnut?!? Heti kun meni tasapaino liian eteen, Mörri pysähtyi, kuten hänelle on opetettu. Juu, hyvä poika, mutta mennääs taas. Ravia sain pariin otteeseen, mutta hakusessa oli koko homma ja mun jalat alkoivat jo pahasti väsyä. Ja me on tultu, mitä, 200metriä? Phuuh.

No sitten Mörri otti liinat kiinni kun edestä tuli ihmisiä ja heidän kanssaan iloinen koira. Mörri oli oitis tutustumassa kikkurakarvaiseen noutajaan, jota taasen hirvitti tuollainen kromosomi-hirviö-kultainennoutaja, jolla vieläpä oli joku ihminenkin selässä. Aivan outoa.

No ei se mitään, Tuulikki ja koirat saivatkin meidät kiinni ja menivät ohi. Annoin Mörrin sitten seistä hetken ja välimatkan kasvaa ja pättin kokeilla tölttiä. Mörri lähti töltille ja siinä sain pidettyä itseni suorassa! Tuntui hyvälle, vaikka Mörri vaihtoikin askellajia passille. Otin enemmän kiinni ja poika vaihtoi töltille ja siitä sitten huijasi Tätiä ja siirtyi tikkuraville. Huvitti, Mörri on varmaan vimoset 10 vuotta höynäyttänyt ratsastajiaan "muka"-töltillään :D Tasaista menoa se on sekin!

Tulin alas selästä ja jäin juttelemaan tuttujen naapureiden kanssa siihen asti kunnes Mörri alkoi tönimään kun kävi tylsäksi. Tuulikki ja koirat menivät autolla kotiin ja me jäimme kävelemään perään. Meillä hieman kesti tuo paluumatka, me syötiin pujoja, apilaa, heinää, mitä lie liekoja ja osmankäämejä. Ja ratsauduin uudestaan, mutta tulin uudestaan alas hetken kuluttua kun etuseen meni kivi.

Tallitielläkin vielä seisoskelimme ja menimme heinäpellolle syömään tuoretta herkkua. Hitaastihan tuo kävi, mutta nautin oleskelusta heposeni kanssa. Ei sen kanssa tarvitse tehdä mitään sen kummempia, olla vaan ja natustella ruohonkortta ja katsella taivaalla liukuvia poutapilviä. Elämää hissukseen, ei kiirettä... :)