Viimein ratsaille!

Lauantaiaamuna oli viimein tarkoitus lähteä ratsastamaan ja olin intoa täynnä. Kylki tuntui tosi hyvältä ja kävely mulla on ollut hyvää. Oikea käsi on vielä puolikuntoinen nostamaan mitään olkapäätä korkeammalle, mutta sekin paranee koko ajan. Ja oikeaa kylkeä voi jopa hieman venytelläkin! Sen huomasin siinä vaiheessa, kun töissä kahvipöydässä kurottelin tooosiii pitkälle oikealla kädelläni kohti suklaakeksikulhoa... Sitä se sopiva kannustin teettää! :)

Tallilla otin Mörrin suitset käsiini ja lähdin hakemaan polleani laitumelta. Se tuli jopa puoliväliin vastaan, ja kun tarjosin sille suitsia, se suorastaan tunki päänsä niihin! Mua nauratti, herra kaipaa lenkille! Talutin päristelevän hevosen tallille harjattavaksi ja olin itsekin tohkeissani.

Harjasin Mörrin ja putsasin kaviot ja kuuntelin samalla kun Mörri kertoi kuinka kivaa hänellä oli. Päristely vaan jatkui ja jatkui, Tuulikkiakin alkoi jo hymyilyttää! Satulaa kiristäessäkin Mörri päristeli, hän on nyt viimein lähdössä lenkille Tätin kanssa!

Irrotin Mörrin ohjat seinästä ja laitoin matkaratsastussuitsien kuolaimen vasta sitten Mörrille suuhun. Ne olivat Annikan jäljiltä, enkä jaksanut siirtää ohjia kuolaimettomiin suitsiin. Heitin ohjat Mörrille kaulalle ja Mörri siirtyi itse Töggurin perään odottamaan että siirrän jakkaran viereen. Kehuin poikaa, niin hienosti hän tiesi mitä pitää tehdä! Ja annoin selkäännoususta namipalkinnon, hyvä hyvä!

Lähdimme kävelemään ja Töggur edessä päristeli myös iloisena, se varmaan tykkäsi kun sai kaverin seuraksi lenkille. Suunta vaan ei ollut pomon mieleen, mutta Mörri oli selkeästi menossa. Välillä olimme jopa pään mitan edellä Töggurista, hui! ;-)

Käynti tuntui kyljessä ihan hyvältä, hevosen selässä istuminen tuntuu lantiossa aika paljon samalta kuin oma kävelykin. Lantio liikkui hyvin ja sivuttainen tasapaino oli ihan hyvä. Pikkuhiljaa huomasin kyllä, että tuo eteen-taakse-tasapaino oli hieman hakusessa. Kyljen oltua kipeä, en ole voinut käyttää keskikehon lihaksia oikeastaan ollenkaan ilman että oikea kylki ilmoittaa vaurioista. Eli lihaskorsetti oli rapistunut viidessä viikossa.

Mörri huomasi miten liikun satulassa ja pari kertaa pysähtyi kun tasapaino meni liian eteen. Kehuin poikaa reaktiosta, niin sen pitääkin tehdä, jos mun tasapaino menee liikaa johonkin suuntaan. Kun kokeilimme ekan kerran ravia, Mörri ei mennyt sitä normaalia ravia mitä satulan kanssa yleensä, vaan se tikutti pientä ravia, jota yleensä menemme huovalla mentäessä. Herkkä hevonen!

Ravikin tuntui ihan hyvältä, kevennys tikkuravissa tosin oli hieman haastavaa sen nopeuden takia. Seuraavassa ravipätkässä tuli kokeiltua muutama laukka-askelkin, kun Mörri hieman käsitti väärin. Mun nimittäin piti väistää puiden oksia kumartumalla alemmaksi Mörrin niskan päälle, jolloin Mörri tohkeissaan vetäsi päänsä alas, sanoi "Pörh!" ja siirtyi laukalle. Ei sekään pahalta tuntunut ollenkaan, nauratti vain, ja hetken kuluttua siirryimme takaisin raville Töggurin takamuksen tultua meidän nenän eteen. Totesin Tuulikille, että "Tuli sitten laukkakin testattua..."

Ilma oli tosi hyvä ja Tuulikki mietti, että jaksaisinkohan mä hieman pidemmän lenkin vai käännytäänkä tien päästä takaisin. Sanoin jaksavani kyllä, aina voi tulla alas selästä jos kylki ei kestä. Tuulikki opasti uudelle reitille ja olin tohkeissani, ihanaa, uusi reitti!

Polun katkaisi oja, joka oli sen verran hankala ylitettävä, että tulimme molemmat alas selästä. Hetken kävi mielessä että mites pääsen takaisin satulaan, mutta kyllä metsästä aina joku kivi, kanto tai mätäs löytyy. Tuulikki ja Töggur menivät kapeasta ylityspaikasta puita väistellen yli ja mä lähetin Mörrin Töggurin perään. Itse kömmin perässä puista tukea hakien.

Mörri oli pysähtynyt odottamaan, se katseli että tulenko mä sieltä. Sattumoisin se oli pysähtynyt juuri sopivalle kohdalle, pääsin vieressä olevalta mättäältä näppärästi takaisin selkään. Ja tietenkin selkäännousunamin hän sai.

Polku kiemurteli ja oli aika vaativa oksineen ja muutamassa kohdassa mulla oli tasapaino koetuksella. Täydellinen puskapolleni pysähtyi oitis ja sai kehuja ja namin, juuri näin pitää Tätin kanssa toimia! :D Metsässä varsinkin huomasi tasapainon puutteen, tuntui kuin olisin ollut kuin perunasäkki siellä selässä. Tai ei edes perunasäkki, vaan joku kiikkerä tuuliviiri. Onneksi mulla on fiksu hevonen!

Pääsimme hyvässä järjestyksessä takatielle ja Tuulikki kertoi nähneensä siellä harvinaisen perhosen. Sanoi hän nimenkin, mutten sitä muista. Me näimme sen kuitenkin, sillä oli keltaiset siivet ja niissä oli joitain tummia pilkkuja tai raitoja, tiikeri tuli mieleen.

Otimme sopivassa kohdassa lisää ravia ja mulla oli fiilikset korkealla. Ja mikäs oli ollessa, kun Mörrikin oli tyytyväinen ihana huomioonottava ratsu! Ja sitten olinkin rinta rottingilla, kun vastaan tuli pariskunta ja nainen tykkäsi kun Mörri oli niin kaunis! Olin juuri sanonut hieman aiemmin Tuulikille, että Mörrin harja on niin kaunis kun aurinko paistaa siihen ja se hehkuu vaaleana tummempaa runkoa vasten. Mun kaunis heppa! Ja se on mun! Oma heppa! (Sori, päästin sisäinen heppatyttöni hetkeksi valloilleen)

Sitten olikin jo vuorossa siirtyminen takaisin metsäpolulle ja yritin kovasti pistää mieleeni maaston merkkejä. No eihän se onnistunut, oli keskityttävä tasapainoon! Yhdessä kohtaa huomasin, että olimme tulleet ympyrämetsälenkille ja noin kymmentä sekuntia myöhemmin Mörri äkkäsi saman. Se pysähtyi ja ilmoitti että tuolta me ollaan aina tultu, koti on siellä. Juu, mutta siellä on myös kalliot, jotka näin sateen jäljiltä saattavat olla liukkaita ja tällä reissulla me ei lähdetä riskeeramaan mun kylkeä. Kuului puhahdus ja Mörri lähti Töggurin perään toiseen suuntaan.

Tuosta kohdasta reitti on oikeastaan aika lyhyt takaisin kotitielle, ja maasto on helppokulkuista. Pienellä metsäaukiolla Mörri oli ihmeissään, se oli mennyt pssivästä Töggurista ohi, mutta sitten aukealla Tögguria ei näkynytkään missään, vaan Tuulikin ääni kuului tiheän kuusikon takaa. He käyttivätkin toista reittiä ja mä kysyin että mistäs se meidän reitti menikään. Mörri taisi kuitenkin muistaa mistä välistä polku meni ja pääsimme oikopolkua menneen Töggurin perään.

Jossain vaiheessa polkua Tuulikki hihkaisi että täällä on kantarelleja, jolloin mä tulin kärppänä alas satulasta. Ohjat Mörrin kaulalle ja äkkiä sienten etsintään! Mörri tunki turpaansa sienten lähellä ja päristeli, näistä hän saa aina namia! Palkitsin nytkin hevoseni kantarelleista, vaikkei se ollut niitä löytänytkään. Keräsin kaikki ihanuudet kouraani, riisuin kypäräni ja laitoin sienet sinne. Tästä ei olisi enää kuitenkaan kovin pitkä matka tielle, jaksaisin hyvin sen kävelläkin.

Mörri vain innostui sienistä, se kulki irrallaan mun perässä ja nuuskutti välillä sienikypärää ja välillä toista kättä saadakseen herkkuja. Sitten se rymisteli polun viertä ohi mun eteen ja seisoi siinä tukkien koko polun. Se oli aivan mahdoton, mun piti itsekin miettiä askeleita siellä metsässä ja samalla seurata mun hupsua heppaa ja sen kohellusta.

Pian pääsimmekin tielle ja otin Mörrin kiinni. Ja sitten herraa ei enää huvittanutkaan liikkua, se olisi halunnut jatkaa. Houkuttelin poikaa eteenpäin ja menimme aina hetken nätisti. Ja sitten stoppasimme, kun emme halunneet takaisin kotiin. Jossain vaiheessa polle viimein päätti, että ei kai tässä muu auta kuin mennä sinne tallille ja aloitti kunnon käyntiosuuden!

Voi hyvänen aika tuota hevosta, se käveli niin reippaasti että olimme pian ohittaneen Töggurin. Mörrillä oli ohjat kaulalla ja mä pidin harjasta kiinni, sain siitä tukea kävelyyn. Ratsastuksen aikana oikea lonkka oli väsähtänyt, mutta se tykkäsi kovasti kävelystä ja vertyi mukavasti reippaassa vauhdissa. Tallitielle asti menimme keulilla ja juttelin koko matkan hiljalleen Mörrille.

Tallilla annoin Mörrille ruokavadin ja annoin pojan syödä irrallaan pihalla. Tuulikki vei Töggurin tarhaan ja kun otin pesusangon käsiini, Mörrin ruokahalut katosivat ja se lähti Töggurin perään tarhaan. Toin pojan uudestaan ulos otsatukasta ja ohjasin ruokavadille. Juu, ei hänelle nyt kelvannut. Pesin pahimmat hiet pois Mörrin seistessä paikoillaan ja kun sitten vein vedet sivummalle, Mörri hyvin arvokkaan näköisenä otti suuhunsa pienen pienen satsin ruokaa ja näpersi sitten sitä. Avasin portin ja kysyin että haluatko mieluummin tarhaan, mutta hän nyt mieluummin söi ruokansa, erittäin hitaasti tosin.

Seisoskelin sitten tovin avonaisella portilla, kunnes Mörri viimein halusi tarhaan. Juomatauon jälkeen oli edessä piehtarointi erittäin tyytyväisen röhkinän kera! :)