Vetoharjoittelua

Olin saanut hauskoja neuvoja entisiltä työkavereilta Mörrin ja vetoharjoittelun suhteen. Kävin ostamassa harjoitusaisat ja niistähän riitti naurua ja ehdotuksia. "Pistä sukset jalkaan ja aisoista kii ja menoksi!" ja "Tuulikki vaan potkukelkkaan istumaan, aisoista kiinni ja menoksi!" ja muita vastaavia juttuja. Pulkka kuului myös ehdotuksiin, mutta mulla ja pulkalla ei ole niin hyvät välit...

Kokeilin tallilla Mörrille harjoitusaisojen sijaan 30cm pitkiä palikoita, ihan vain testatakseni niiden sitomista. Mulla oli mielessä Tuulikilta saamani ohje, jota olin aiemmin harjoitellut tekemällä mielikuvaharjoituksia kotona. Mielestäni kiinnitykset meni ihan hyvin ja Tuulikki näytti miten hihnat "lukitaan" pujottamalla hihna edellisen kierroksen alle. Mörri seisoi kärsivällisesti paikallaan ja antoi mun häärätä, pitkäpinnainen polle!  :)

Tänään oli sitten vuorossa vetoharjoitukset. Tuulikki innosti mua kokeilemaan sitä pulkkaa Mörrin perään, hän voisi taluttaa Mörriä ja mä voisin tulla pulkassa vetoliinoista kiinni pitäen. Mulla tosiaan on pieni epävarmuus tuon pulkan kanssa, en ole mikään vauhtihirmu enkä suksilla uskaltaisi senkään vertaa. Pelkkä ajatuskin alkoi jo hirvittää, mutta päätin kokeilla, Tuulikkihan olisi taluttamassa.

Laitoin Mörrille vetovaljaat päälle harjattuani herran ja putsattuani ensin kaviot. Mörri oli hieman epäluuloisen näköinen, se on loistava tunteiden tulkki! Tuulikilta sain vetoliinat, jotka laitoin rintaremmiin kiinni pikalukolla. En nyt ole ihan varma miten homma oikeasti menee, mutta sen saa muutettuakin jos ei toimi.

Sitten lähdin kävelemään Mörrin kanssa laidunta kohti liinat kiepeillä silan ohjaslenkeissä ja pulkkaa vetäen toisessa kädessä. Mörri ravisteli turkkinsa ojennukseen ja kummatkin liinakiepit tipahtivat alas. No just, laitoin riimunnarun Mörrin kaulalle ja korjasin kiepit takaisin. Sillä välin utelias hepan nenä tutki pulkkaa ja ihmetteli kun tässä uudessa ruokalaarissa ei ollut mitään natusteltavaa...

Ajattelin ensin totuttaa Mörrin pulkan ääneen ja Tuulikin taluttaessa Mörriä, kävelin Mörrin takana pulkkaa vetäen ja Mörrille samalla jutellen. Hetken katseltuaan kummaltakin puolelta asiaa, poitsu jatkoi ilosena matkaa. Ainakaan ääni ei siis haittaa.

Puolivälissä laitumen kierrosta otin vetoliinat käsiini, jätin pulkan siihen ja lähdimme sitten uudestaan liikkeelle. Mörri lähti kiskomaan kuin vanha tekijä ja päristeli mennessään. Minä otin takanojaa, otin reisillä vastaan ja kävelin vetoliinat tiukalla Mörriä kehuen. Poika alkoi innostua, tää oli ihan kivaa hommaa

Kulkiessa kiinnitin huomiota siihen, että veto molemmissa liinoissa olisi mahdollisimman tasainen. Se mikä pikkuhiljaa alkoi tuntumaan, oli se, että Mörrin liikkuessa liinat seurasivat etujalkojen liikettä. Tunsin hihnojen kautta hevoseni voiman, joka tuntui aivan hurjalta.

Käännyimme kohti porttia ja Mörri riemastui, tässä ollaan juostu laukalla! Herra otti pari pukkilaukka-askelta, jolloin sanoin matalalla äänellä: "Soooo, Mörriii, soooo..." Heppa rauhottui ja jatkoi kiskomista Tuulikin talutuksessa ja mun roikkuessa perässä. Loivassa ylämäessä Mörri meinasi hidastaa, ei tarvinnut kuin kerran naksauttaa, niin jo poika taas lähti innolla vetämään Tätiä ylös.

Niin tohkeissaan Mörri oli vetämisestä, ettei edes yrittänyt portille ja lähdimme kiertämään toista lenkkiä. Mörri kuunteli tarkkaan kehuja, Tuulikkikin oikein kommentoi asiaa! Puolivälissä Tuulikki otti pulkan toiseen käteen, olin nimittäin sanonut Mörrin olevan sen verran piukeena uudesta asiasta, ettei mulla ole asiaa pulkkaan. "Mene vaan!" sanoin ja Mörri lähti taas innolla liikkeelle.

Tiukan keskittyneenä sekä minä että Mörri kävelimme portille ja sieltä tallille edelleen veto päällä. Sanoin Mörrille "Jaaa seeeis..." ja kun herra pysähtyi, laskin paineen pois. Olin aivan älyttömän tyytyväinen suoritukseemme ja annoin Mörrille herkkuja ruuaksi. Sekin tuntui tyytyväiseltä, oli ollut kiva ja lyhyt, mutta lihaksia vaativa tehtävä laitumella. Tarhaan päästyään Mörri katseli laitumelle, se taisi taas jäädä tuumailemaan että mitä kivaa olimme tehneet!

Vasta kotimatkalla iski jonkin sortin... en tiedä, joka tapauksessa olin melkein järkyttynyt. Yhtäkkiä tajusin kuinka älyttömän vahva se pieni hevonen on. Siis joo, olen aina ymmärtänyt kyllä, että jos polle lähtee käsistä, niin ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia fyysisesti sitä estää. Hevoset vetää tukkeja metsästä, juu, vahvoja on, mutta kun yrittää itse olla painona vetoliinoissa... Hevonen voisi riepotella mua ihan miten sattuu, mutta se ei tee sitä. Mä kuitenkin sähellän ja rävellän ja olen sen mielestä ärsyttävä kun rasvaan ja puunaan ja harjaan ja ties mitä. Silti se antaa mun tehdä kaiken. Se on niin massiivisen vahva! Jos se ei jostain tykkää, niin se ilmoittaa asiasta, mutta jos mä sille kuitenkin sanon että tämä pitää tehdä että haava paranee tms, niin se antaa laittaa. Aivan huoletta putsaan kaviot, harjaan massun alta ja saan tehdä sen kaikenlaista. Ratsiessa se saattaa suuttua kun ei pääse sille polulle minne halusi ja sitten keskustelemme etujalkaa polkien, mihin mennään. Mutta se ei lähde käsistä, vaikka voisi. Sählään selkäännousuissa ja saan hevoseni tympääntyneenä huokailemaan, mutta silti se ei lähde tilanteesta pois, vaikka voisi. Me kokeillaan kaikkea uutta, josta kummallakaan ei ole oikeasti hajuakaan miten se tehdään, mutta Mörri on mukana kokeilussa ja tarjoaa mulle rohkeasti erilaisia ratkaisuja eri avuille, eikä jätä asiaa sikseen, vaikka voisi. Mulla oli aivan jumalaton kunnioitus mun hevosta kohtaan, kuinka kärsivällinen ja lempeä se on mun kanssa! Kuinka se osaa sanoa mulle mitä se haluaa ja jos en heti ymmärrä, se osaa "huutaa" mulle, näyttää vahvemmin mitä hän tarkoittaa. Aivan tärisin auton ratissa, kun asia meni viimein mun tajuntaan. Että mä olen välillä hidas... En osaa edes selittää sitä, mikä muhun loppujen lopuksi teki niin suuren vaikutuksen, muuta kuin että se oli erittäin väkevä kokemus. Itse harjoitushan meni aivan nappiin ja olimme kaikki tyytyväisiä, mutta kun tajusin itseni olevan kuin kärpäsenpas*an siellä liinoissa roikkumassa... Olen aina kohdellut Mörriä kuin muitakin kavereitani, tasavertaisena, kiinnittämättä asiaan sen kummemmin huomiota. Mutta eihän me sitä todellakaan fyysisesti olla. Toivon hartaasti, että hevoseni haluaa pitää mut jatkossakin tasavertaisena kaverina, hieman hitaampana ja hauraampana tosin fyysisesti, mutta henkisellä puolella siis :)