Kavioliiton neljäs vuosipäivä :)

Voi että, me ollaan Mörrin kanssa oltu kimpassa jo neljä vuotta! Ihan hurjaa vauhtia on aika mennyt ja kaikkea ollaan nähty. Tutustuttu uusiin ihmisiin, hevosiin ja paikkoihin, riidelty keskenämme ja juostu yhdessä laitumella pukkihyppelyjen lomassa elämästä nauttien. Syöty eväitä, sekä omia että toisten. Opeteltu läjäpäin uusia asioita ilman, että kummallakaan on hajua mitä pitäisi tehdä. Tutkittu maastoja, opeteltu sieniä ja kinattu mihin suuntaan edessä haarautuvaa polkua olisi parempi mennä. Välillä suunnan määrään minä, välillä Mörri ja sama pätee myös vauhtiin.

Aikoinaan lupasin Mörrille, että se saa olla juuri sellainen kuin on. En yritä tunkea sitä mihinkään tiettyyn muottiin, koska en itsekään sellaisesta pidä. Halusin nähdä hevoseni persoonan, kuka siellä on vastassa, mihin sen aivot pystyy, miten se suhtautuu uusiin tilanteisiin. Tunteita saa näyttää, oli se sitten kiukkua tai riemua, tai mitä tahansa siitä väliltä. Ja Mörrihän näyttää tunteensa, se tunteiden skaala yllätti tällaisen aikuisena ratsastamaan opetelleen Täti-henkilön täysin.

Yritin (ja yritän edelleen) katsoa avoimesti hevostani, opettaa sille uusia asioita ilman mitään rajoituksia tyyliin "No eihän hevoselle ennenkään ole sieniä opetettu". No minä nyt opetin. Avoimen mielen kanssa hevosen kanssa olemisesta saa valtavan määrän energiaa itselleen ja hevonen oppii oppimaan, ajattelemaan ja keräämään uutta tietoa. Nautin suunnattomasti siitä tunteesta, mikä Mörristä huokuu hoksattuaan jonkun uuden keinon saada Täti antamaan palan porkkanaa. Se hevosen silmistä paistava "Ahaa, hoksasinpas!"-ajatuksen riemu ja hevosen koko olemus kun se on rinta rottingilla, on äärimmäisen palkitsevaa.

Kumpi meistä kouluttaa kumpaa..?

Näiden neljän vuoden aikana olen oppinut hevosista hurjan paljon, vaikka edelleen opin lisää joka päivä. Mörri on loistava opettaja, se osaa "huutaa" kehollaan niin, että hieman hitaampikin ihminen (minä) ymmärtää. Mörri myös ilmoittaa, jos jokin asia ei ole hyvin. Se luottaa siihen, ettei se saa rangaistusta kertoessaan tilanteesta, oli se sitten mikä hyvänsä. Ratsastus ei ole ollut minulle koskaan se tärkein asia, vaan hevosen kanssa oleminen. En pidä hevostani tiukasti ohjien välissä ja ojennuksessa, sillä saa olla mielipiteitä. Silloin kun Mörrin tarvitsee totella, se erittäin älykkäänä, empaattisena ja herkän sosiaalisena hevosena ymmärtää tilanteen ja tekee mitä pyydän.

Mörri on ollut minulle maailman paras opettaja. Ostaessani tiesin siitä nimen, syntymävuoden, värin ja sukupuolen, joten ostin sen hieman kuin sian säkissä. Sisältä kuitenkin paljastui loistavan tilannetajun omaava huumorintajuinen herrasmies, jonka kanssa olen joutunut käyttämään kaikki osaamani temput ja keinot, sekä opettelemaan pussillisen uusia. Ja mikä nautinto se onkaan ollut, kun hevonen haastaa minut älyllisesti! :D Aivan yhtä paljon taidamme molemmat saada irti näistä hetkistä, minä siitä kun mietin miten saada hevo ymmärtämään ja hevo siitä kun se puolestaan saa MINUT ymmärtämään.

Yhdessä juokseminen on ollut parhaita hetkiä, Mörri pyytää mua juoksemaan pienellä turvan kosketuksella käteen. Sitten lähden juoksuun ja takaa kuuluu päristelevä hevonen raviaskelissa, ihanaa! Pikkuhiljaa olen myös jaksanut juosta pidempään, mikä on yllättänyt hevoseni iloisesti. Kerran juoksimme niin kovaa kuin mitä kintuistani vain sain irti, Mörri ravasi vauhdilla vieressäni ja se katse, minkä siltä sain, oli kultaa ja timanttejakin arvokkaampaa. Katse oli täynnä riemua, me juostaan yhdessä laumana, hyvä Täti, sä jaksat pidemmälle ja kovempaa kuin ikinä! Meinasi itku päästä, kun sen katseen näin, tuntui ettei kukaan ole noin kehunut <3

Toivon täydestä sydämestäni, että muutkin saisivat kokea tällaisen suhteen hevosensa kanssa. Avoimen mielen kanssa pääsee pitkälle ja intuition avulla meillä mennään loput. Kuunnelkaa hevosianne ja kokeilkaa rohkeasti uusia asioita hevoseenne luottaen. Sen luottamuksen saa takuuvarmasti moninkertaisena takaisin :)